Vähän joulurauhaa ja paljon rakkautta.

Katson kännykän näytöllä näkyvää jouluista kuvaa. Kuvan pöytä notkuu mitä erilaisempia herkkuja, jokaiselle on varmasti jotain. Luen miten ihanaa on kun ympärillä on perhettä ja sukua. Joulurauhaa ja rakkautta riittää kaikille. Tai oikeastaan ei aivan kaikille, vain niille ketkä ovat valittuja siihen. Oikeanlaisia ja  sopivia, niille ketkä osaavat istua nätisti pöydässä möykkäämättä ylimääräisiä. Ketkä eivät olemassa olollaan riko täydellisyyden harhaa. Niille ketkä kelpaavat. 

Meilläkin  on ollut ihana joulu. Innostusta ja riemua, kynttilöiden lämpöä ja tuoksuvaa kinkkua. Jouluevankeliumi ruokapöydässä koko perheen kesken ja jouluyön messu kahdestaan käsi kädessä miehen kanssa. Joulu täynnä hyväksyntää kaikille, riippumatta siitä millainen on. Meidän perheen joulu, meidän perheen näköinen. Ehkä vähän vähemmän rauhallinen, mutta täynnä rakkautta. Kaikille. 

Pelastava enkeli

"Mitähän teille saisi olla?", ystävällisesti hymyilevä myyjä kysyy minulta. Olen kaupoilla ostelemassa joululahjoja lapsille. Kassini ovat jo pullollaan, mutta olisin vielä yhtä lahjaa vailla. Mietin hetken itsekseni. Mitä voisin antaa ihmiselle joka on minulle itselleni ventovieras, mutta joka uhraa joka päivä aikaa ja ammattitaitoaan lapseni puolesta? Ihmiselle jota olen oppinut tämän syksyn aikana arvostamaan enemmän kuin ketään muuta tähän saakka tapaamistani ammattilaisista. Ihmiselle joka on aina valmiina auttamaan, tekemään yhteistyötä meidän kanssa. Joka joka päivä aidosti kohtaa lapseni ja saa hänet tuntemaan itsensä tärkeäksi ja ainutlaatuiseksi. Joka ohjaa, opettaa, kuuntelee kiukut ja selvittää sotkuun menneitä asioita muiden aikuisten ja lasten kanssa. Joka on lapselleni yksi maailman tärkeimmistä ihmisistä tällä hetkellä. Ja lapseni ei ole edes ainoa ketä hän auttaa. Hän muistaa jokaisen lapsen ongelmat, kohtelee jokaista lasta maailman tärkeimpänä.

Miten ihmeessä hän edes tekee sen? Luovii päivästä toiseen jaksaen antaa itsestään kaiken sataprosenttisesti ja ylikin lapsille. Aina hymyillen, sopivan hellästi mutta tarpeeksi tiukasti. Kunpa maailma olisi täynnä näitä ihmisiä, elämä olisi monen lapsen kohdalla niin paljon helpompaa. Toivon että hän itsekin ymmärtää oman arvonsa, kuinka hän on painonsa arvoinen kultaa. Hymyilen myyjälle takaisin. "Löytyisikö teiltä mitään pelastavalle enkelille?"

Spagettia ja jauhelihakastiketta

"Pure ja niele, pure ja niele", toistelen tytölle joka vieressäni jauhaa suussaan jauhelihakastiketta. "Mä lupaan että sulle tulee parempi mieli tämän jälkeen. Me tehdään nyt vain niitä asioita mitä sä jo osaat. Ihan varmasti." Istun tytön vieressä haarukka kädessäni valmiina syöttämään tytölle seuraavan haarukallisen. Ei ole kyse siitä että meillä olisi pahaa ruokaa tänään, eikä siitä että pakottaisin tytön syömään isompaa annosta kuin hän pystyisikään. Lautasella kökötti vaivaiset kaksi pientä haarukallista pitkää spagettia ja ehkä puoli desiä kastiketta. Tytöllä itsellään on hirvittävä nälkä, mutta kun pää ei anna lupaa syödä niin sitten hän ei syö. Ei edes sitä kahta haarukallista spagettia.

Vain hetki sitten tyttö oli kyyhöttänyt keittiön nurkassa ulisemassa ja huitomassa käsillään "peikkoja" pois edestään.Tyttö itsekään ei ymmärrä omaa käytöstään, sitä miksi hän ei suostu syömään vaikka mahassa murisisi kuinka paljon. Itse olin polvillani tytön vieressä, yritin pysyä rauhallisena ja palauttaa hänen mieleensä mielikuvaharjoittelua mitä olimme vain muutama ilta sitten tehneet. Miten teemme vain sitä mitä tyttö osaa tehdä, lähtien siitä että ensin kävelemme pöydän ääreen. Sen tyttö ihan varmasti osaa tehdä. Ja miten autan häntä siitä eteenpäin, miten tehdään yhdessä kaikki loppuun saakka. Askel kerrallaan. Ensin kävellään pöydän ääreen, sitten istutaan alas, minä otan haarukkaan ruokaa, tyttö avaa suunsa ja minä laitan sinne pienen haarukallisen kerrallaan. Miten sitten tyttö puree ja nielee ruuan alas, ei sylje sitä lautaselle vaikka kuinka pää niin sanoisi ja sitten toistetaan alusta kunnes on tarpeeksi syöty. Eikä haittaa mitään vaikka muutamaan kertaan tätä jouduttaisi tekemäänkin yhden ruuan aikana tytön ajettua itsensä jälleen hysteeriseen tilaan.

"Anna ylävitonen", pyydän tytöltä. Se on siinä, tämä taistelu on voitettu yhdessä. Tyttö halaa minua tiukasti ennen kuin nousee pöydästä ja lähtee viemään lautasta ja maitolasia astianpesukoneeseen. . Seuraava taistelu on sitten iltaruualla.

Taivas täynnä tähtiä

"'Cause you're a sky, cause you're a sky full of stars, I'm gonna give you my heart...", nuori yläkoululaistyttö laulaa korkealla lavalla Coldplayn kappaletta. Istun liikuntasalin penkillä ja puristan tiukasti kiljuvaa ja rimpuilevaa tyttö kainalooni. Kuiskailen tytön hiuksiin rauhoittavia sanoja, silittelen hiuksia ja käsivartta. Yritän peitellä kyyneliäni muilta penkeillä istuvilta oppilailta ja olla välittämättä vilkuilevista katseista ja suorista kuiskauksista, mutta en voi sille mitään että tämä kaikki tuntuu niin surulliselta. Tyttö ei vain yksinkertaisesti kyennyt olemaan konsertissa, vaikka mitä toivoisin ja antaisin sydämenikin tytön puolesta.

Hyvä että opettaja soitti eilen ja sovittiin että lähden luokan mukaan konserttiin. Ihan vain varmuuden vuoksi. Mitä jos en olisikaan päässyt töiltäni lähtemään? Näen sieluni silmin miten tyttö saa kohtauksen kaikkien muiden oppilaiden edessä ja miten opettaja yrittää rauhoitella häntä. Pulassahan he olisivat olleet,  miten yksi opettaja voi rauhoitella yhtä oppilasta kun mukana on 30 muutakin lasta? Olisiko tämä pitänyt arvata etukäteen, päättää jo ennalta että tyttö ei lähde muun luokan mukana konserttiin vaan jää kouluun vaikka erityisopettajan kanssa? Mistä sen olisi voinut edes arvata että tytölle tulee lukko päälle ja että hän alkaa raivoamaan jo ennen kuin konsertti on alkanutkaan ja yrittää lähteä kotiin? Ei häntä voi kotiinkaan päästää, koulu on kuitenkin koulua, olkoon konsertti tai ei.

"Hyvä on", totean nyyhkyttävälle tytölle. "Nyt lähdetään. Mennään takaisin koululle. Nyt riittää." Tartun tytön käteen ja vedän hänet liikuntasalin ovelle. Matkalla kuiskaan tytön luokkatoverille että hän kertoisi opettajalle että vien tytön takaisin koululle. Helpompiakin päiviä on ollut, tunnen itseni väsyneeksi vaikka päivä on vasta alkanut. Hyvä että olin mukana, mutta... näitä ei vain jaksaisi. Ei kotona, eikä varsinkaan 200 ihmisen läsnäollessa. Tartun rauhoittunutta tyttöä kädestä ja lähdemme kävelemään koululle päin. Kymmenen minuuttia aikaa keskustella tämäkin asia läpi.

Lahjoja ja neulanpistoja

"Äää... se on ihan pilalla!", tyttö kiljuu sängyssään pää peiton alla piilossa. Istun lattialla sängyn vieressä ja kääntelen käsissäni tytön tekelettä. Ihan hyvältä se mielestäni näyttää, ei mitään vikaa minun silmiini. Neulanpistot hieman harittavat kankaan reunassa, mutta ihan kauniisti se on mielestäni silti tehty. Kaivan pientä päätä esiin peiton alta, mutta hän vain jatkaa ulisemistaan entistä kovempaa. Alan jo tuskastua itsekin. Yritä tässä nyt auttaa toista kun apu ei kelpaa ja ruokakin palaa kohta hellalla. "Nyt riittää", totean tytölle. "Ei mulla tässä koko iltaa ole aikaa istua. Nyt menet keittiöön ja haet sieltä sakset. No, alahan nyt mennä!" Tyttö varmaan kuulee äänestäni että nyt on parempi totella ja rahjustaa keittiöön hakemaan sakset.

Puran pienen pätkän tytön viimeeksi tekemää ommelta, pujotan langan uudelleen neulaan ja ojennan työn takaisin tytölle. Hiljaa tyttö alkaa uudelleen ompelemaan pisto kerrallaan kankaan reunaa. Niin tarkkaan kuin vain pienillä sormillaan voi. "Huomaatko nyt? Huuto ei auta yhtään mitään", kysyn tytöltä. Tytön pää nyökkää myöntävästi. "Mutku mä haluan et tää on täydellinen. Et isi varmasti tykkää tästä.", tyttö kuiskaa minulle. "Ihan varmasti isi tykkää, ihan varmasti", vakuutan tytölle ja halaan häntä.

Huono äiti

Makaan hereillä sängyllä pimeässä ja kuuntelen vieressäni makaavan tytön hiljaista tuhinaa. Nuorimmainenkin kahisuttelee lakanoita ja kääntää unissaan kylkeään toisella puolella huonetta. Mikä siinä on että toiset ihmiset vain saavat olon tuntumaan niin syylliseltä? Huonolta äidiltä. Siltä että se mitä minä teen ei riitä, että toiset osaisivat paremmin, olisivat parempia äitejä lapsilleni. Huutaisivat vähemmin, hoitaisivat paremmin, osaisivat pyörittää pullia niin kuin niitä kuuluu pyöritellä leivottaessa, pyörittää niitä käsi kuppina pöytää vasten. Kyllähän minä itsekin tiedän kuinka keskinkertainen olen, monesti huonokin. Menetän hermoni nopeasti, en osaa toimia niin johdonmukaisesti kuin pitäisi, liian usein kuljen päiväni kuin unessa väsymyksen takia. Ja ruoka jota teen, kyllähän sillä elää mutta ei sitä gourmeeksi voi sanoa hyvällä tahdollakaan. Ja huudan, huudan niin paljon että itseänikin inhottaa. Mutta eikö se riitä että rakastan? Rakastan enemmän kuin elämää näitä lapsiani. Kerron joka päivä sen heille. Ja monta kertaa. Halaan, silittelen ja suukotan. Pyydän anteeksi kun suutun. Kannustan ja kuskaan. Käyn terapioissa ja olen läsnä palavereissa. Ja silti saan kuulla miten vahingollinen minä olen. Kerta toisensa jälkeen. Huono äiti.

Korjaan peiton paremmin tytön päälle. Varovasti ettei hän herää. "Huomenna, huomenna olen parempi äiti", kuiskaan hänelle. Ainakin lupaan yrittää.

Tervetuloa arki

"Äiti", vastaan puhelimeen vielä unesta pöpperössä. Olen vähän kipeä ja siksi jatkanut uniani kunhan olin saanut aamulla talon tyhjäksi lapsista. Puhelimen toisesta päästä kuuluu tytön hysteerinen itku ja selostus. "Rauhoitu, mä en saa mitään selvää mitä sinä sanot", rauhoittelen tyttöä. Tytön ääni vain jatkaa itkua ja valitusta, kertomista pojista jotka löivät ja potkivat ja miten hän on mennyt piiloon ja miten opettaja ei voi auttaa häntä kun ei se häntä kuitenkaan usko ja se yksikin poika alkoi ärsyttämään ja miten hän ei kestä enää. Rauhoittelen tyttöä lisää, yritän saada selvyyttä tytön selitykseen. Kyselen että missä tyttö oikein on tällä hetkellä ja tietääkö opettaja siitä. Tyttö kertoo olevansa alakerran vessassa lukkojen takana piilossa. Ja ei, opettaja ei tiedä missä tyttö on. Vilkaisen kelloa, melkein yksi. Tytöllä olisi vielä tunti koulua jäljellä. "Odota siellä, tulen ihan kohta sinne", totean tytölle ja mietin että voin samalla poimia kyytiin toisen tytön jonka koulu loppuu jo aikaisemmin.

Katson tytön itkuisia silmiä kun hän tulee koulun ovella minua vastaan. Ainakin hän on jo rauhoittunut. Pyydän tyttöä kertomaan uudelleen mitä on oikein tapahtunut. Tyttö kertoo miten välitunnilla jotkut pojat ovat alkaneet häntä haukkumaan ja heittelemään hiekkaa ja kun hän on ottanut muoviputken pään käteensä puolustautuakseen, isompi poika on hyökännyt hänen kimppuunsa. Ja sitten vielä toinen poika on alkanut ärsyttää häntä tahallaan kun ovat olleet välitunnilta tulossa takaisin luokkaan niin hän ei sitten vaan enää kestänyt. Pyydän tytön mukaani opettajan luokse. Pitäähän asia selvittää kokonaan, ja haluan itsekin tietää asioiden toisen puolen. Selitän samalla tytölle että jos hän ottaa jonkun terävän käteen, vaikkakin vain puolustautuakseen, se voi toisesta tuntua uhkailulta ja sitten hän on vain isommassa pulassa sen jälkeen.

Opettajan luona kuulen miten asia on jo selvitetty isomman pojan kanssa ja poika on ollut pahoillaan ja myöntänyt että hän on ollut se aloittava osapuoli. Mutta sitten opettaja kertoo että pitäisi vielä selvittää kahakka käsityötunnilla, missä tyttö itse on lyönyt luokkatoveriaan käsivarteen kättä pidemmällä ja siinä on nyt iso mustelma. Olivat kuulemma luokkatoverin kanssa haukkuneet toistensa äitejä oikein urakalla. Huokaisen syvään. "Taisi olla aika rankka päivä", kuiskaan tytölle ja halaan häntä.

Peiton alla piilossa

"Niin, ihan siistiltä se näyttää. Ei, ei se ainakaan näytä siltä että vuotaisi." Kuuntelen kun mies puhuu puhelimessa lastenklinikan lääkärin kanssa tytön pään leikkaushaavasta ja kiroilen mielessäni. Haavanhan piti olla jo kunnossa ja hoidettu. Nehän otti sen bakteeriviljelyn ihan vain varmuuden vuoksi. Sehän näyttikin jo ihan hyvältä, miten se nyt tulehtunut olisi? Ai että antibiootti yleensä toimii hyvin tämäntyyppiseen bakteeriin. Yleensä?

Mä en vaan jaksa enää! Aina kun tuntuu edes muutaman päivän ajan että nyt voisi mennä hyvin niin jostain kulman takaa joku vetää taas maton jalkojen alta. Mä en ala! En tahdo! Mä en lähde enää kotoa mihinkään! Laitan puhelimen kiinni, vedän verhot eteen ja menen peiton alle piiloon pahaa maailmaa. Pysyn siellä hamaan tappiin saakka.

"Kuunteletko sinä?", kysyn tytöltä ja haen katsekontaktia. Kun tyttö katsoo minua silmiin selitän hänelle mitä puhelimessa oli sanottu. "Kuulitko, sinä et kuole tähän. Käydään siellä lastenklinikalla hakemassa ne antibiootit ja hoidetaan se tulehdus pois. Ei mitään hätää, kaikki on ihan kunnossa." Silittelen minua tiukasti halaavan tytön hiuksia.

Erilainen maailma

"Niin, odotus se on pahinta", totean myötätuntoisesti äidille joka odottaa poikaansa käsileikkauksesta.  Mietin mielessäni viime torstaita jolloin pyörin miehen kanssa silmät itkusta punaisena ja kännykkä valmiina kädessä ostoskeskuksessa. Odottaminen todella on pahinta. Tai ei oikeastaan, pahinta on menettämisen pelko. Mikään ei ole enää samanlaista kun on katsonut sitä pelkoa silmästä silmään.

Muiden osastolla olevien vanhempien murheet tuntuvat kovin pieniltä. Mitä sitten jos käsi tai jalka on murtunut? Tai saanut aivotärähdyksen kaatuessaan? Ei tunnu missään! Palaakohan se aika koskaan kun loppujen lopuksi pienestä murheesta kasvaa jälleen iso? Vielä toistaiseksi olen tyytyväinen siihen että tyttö on yhä hengissä. Leikkaus mennyt suunnitelman mukaan ja kaikki tytössä toimii niin kuin pitääkin. Vielä toistaiseksi elän omassa pienessä kuplassani jota rytmittää hoitajien vierailut ja seuraavan lääkeannoksen odottaminen tytölle. Muu maailma jatkakoon menoaan kuplan ulkopuolella. Paljonkohan kello on? Jokohan hoitaja pian toisi lisää kipulääkettä. Silitän verestä punertavia hiuksia varovasti kädelläni.

Ei mitään järkeä

"Ei tässä ole enää mitään järkeä", kuiskaan itselleni. Missään ei ole enää mitään järkeä. Täällä minä seison jälleen töissä, mikki kädessä. Katson humaltuneita ja nauravia ihmisiä ympärilläni. Mitä minä täällä teen? Töissä. Edellinen vapaapäivä oli viime huhtikuussa, ei vapaata arkena eikä viikonloppuna sitäkään vähää. Pakkohan se on ollut töitä tehdä, ei sitä muuten vapaata voi pitää selittelen itselleni. Olisiko kuitenkin pitänyt järjestää tämä viikonloppu jo vapaaksi?

Mietin kotona nukkuvaa tyttöä. Enää 5 iltaa aikaa laulaa tuutulaulu ennen leikkausta. Tai 4 oikeastaan, huominen menee vielä töissä. Mitä jos ne ovat 4 viimeistä iltaa? Voiko sitä antaa itselleen anteeksi sen ettei ole ollut kotona näinä iltoina?  Olenko muistanut olla tarpeeksi kärsivällinen? Kuunnellut tarpeeksi? Halannut ja hymyillyt tarpeeksi? Kertonut joka päivä että rakastan? Miksi tänäänkin suutuin ja ärähdin?

Mutta ei tämä ole loppu. Ei tytön eikä minkään muunkaan. Yritän käyttää järkeä. Silti pelko puristaa rintaa ja tunnen palan kurkussani. Pakko jatkaa. Pakko. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Minä _en_ romahda. En. Piste.

Odotuksen tuskaa

Vilkaisen kännykkää, ei puheluja. Minä joka olen aina inhonnut puhelin kädessä kulkemista ja pitänyt viimeiset kymmenen vuotta sitä äänettömällä, olen kulkenut jo kohta puoli vuotta puhelin kädessä ja soittoääni täysillä. Joka kerran kun puhelin soi säpsähdän pelosta. Mitä on tapahtunut? Onko kaikki kunnossa? Joko nyt tulee tietoa leikkauspäivästä? Päivästä toiseen tuijotan puhelinta kädessäni, varmistan uudelleen ja uudelleen että ääni ei vahingossakaan ole hiljaisella tai värinät poissa päältä. Tyynyn alle on jo painunut puhelimen kokoinen kolo mihin sen saa niin helposti sujautettua nukkumaan mennessä.

Ja odotus jatkuu. Pelko piinaa sisintä, ajatukset harhailevat jatkuvasti ajatukseen "mitä jos?". Asiaan mitä ei uskalla edes yön pitkinä valvottuina tunteina ajatella loppuun. Ja väsyttää. Huomaan vetäytyväni pois kaikesta; töistä, ystävistä, muusta maailmasta. En jaksa antaa itsestäni enää kenellekään, säästän voimiani enkä tiedä edes että mitä varten.

Ja elokuun alku lähestyy vääjäämättä. Miten väärässä olinkaan kun ajattelin että on parempi kun leikkaus on vasta loppukesästä. Että saamme viettää normaalin kesän sitä ennen. Tehdä kaikkia niitä asioita mitä kesällä kaikki normaalit ihmiset tekevät. Ja mihin tämä kesä on mennyt? Kohtauksesta toiseen elämiseen. Lääkäreiden kanssa keskustelemiseen. Lääkeannosten sumplimiseen edestakaisin. Sen katsomiseen kun tyttö henkisesti kuihtuu silmiemme edessä.

Luin jostain että kun lapsi sairastuu elämä jää tauolle. Niinkö mekin sitten toteamme kun tämä on ohi? Että meidän elämä jatkuu helmikuusta? Jatkuuhan se?

Ihana hiljaisuus

Istun työtuolissani ja kuuntelen. Ei mitään. Muutama pieni kahahdus välillä yläkerrasta miehen siellä liikkuessa, mutta muuten aivan hiljaista. Kotona vain me kaksi. Koko viikon jatkunutta rauhaa, pieni reissu kahdestaan alkuviikosta ja sitten vain kotona olemista. Töitä tietysti välillä, mutta muuten ei mitään väliä sillä mihin aikaan herään, milloin syön tai mihin aikaan ajattelin mennä nukkumaan.

Tälläistäkö se olisikin. Elämä ilman lapsia? Kuinkakohan kauan tätä jaksaisi ennenkuin tulisi liian ikävä? Viikon? Kaksi? Kuukausia? Milloinkohan viimeeksi ollaan oltu näin kauan kahdestaan? Ei varmaan koskaan. Ei se niin helppoa ole saada kaikkia lapsia jonnekin muualle edes viikonlopuksi. Kyllähän me tämän tarpeessa oltiinkin. Ja ansaittukin tämä. Takana vaikea alkuvuosi ja edessä vielä vaikeampi syksy, joten hyvä että saatiin hieman hengähtää. Huomenna se sitten loppuu, nuorimmainen palaa ensimmäisenä kotiin mummola-reissulta. Ja parin päivän päästä tytöt. Poitsu onkin sitten poissa vielä ensi viikon. Ulkona paistaa vielä aurinko. Pitäisiköhän sitä lähteä vielä terassille miehen kanssa? 

Nukkuva lohikäärme

"Äiti, siirry pois tieltä", tyttö tökkii minua vatsaan rumpukapulalla kun makaan sohvalla. Jo jonkun aikaa ympärilläni on ollut menossa leikki missä haltijat heiluvat taikasauvojensa kanssa, heittelevät taikoja ilmaan, torjuvät menninkäisiä ja kun oikein tarkkaan kuuntelee voi kuulla että mallia tähän on otettu selkeästi tylypahkan maisemista. Sohvasta on rakennettu mahtava linnoitus jonka tyynyt suojelevat haltioita vaaroilta ja jonka kulmauksessa on tyynyistä ja peitoista rakennettu pehmoinen pesä. "Shhh..." vastaan tytölle, "etkö kuule kuinka lohikäärme nukkuu täällä. Pitää olla hiljaa ettei se herää." Tyttö ei tunnu pelkäävän vaan haluaakin käpertyä lohikäärmeen viereen peiton alle. Nostan peitteen liepeitä toiseltakin puolelta ja toinenkin haltia pujottelee selkäni taakse peiton alle.

Pieni hetki rauhaa tässäkin talossa ja sitten se taas alkaa. Haltiat innostuvat tökkimään toisiaan taikasauvoillaan ja ennenkuin huomaankaan jahtaavat jo toisiaan pitkin pitkää käytävää edestakaisin kiljuen. Huomaan itsekin kiihtyväni ykkösestä sataan ja karjuvani lohikäärmeenä tyttöjen perään jotka eivät korvaansa lotkauta. Ei jaksa, ei oikeasti jaksa miten kaikki leikit aina tuntuvat päättyvän siihen että kohta joku ulisee jossain kuin hengenhädässä. Ja sitten lopulta huudamme kaikki yhteen ääneen. Komennan kummankin tytön omaan huoneeseensa rauhoittumaan ja nalkutan heille sydämeni kyllyydestä siitä että kun minä sanon jotain niin silloin totellaan ja heti. Ja mieluiten jo ennen kuin ehdin sanoa. Huh, parempi mennä tekemään ruokaa keittiöön ettei nälkäkiukut pääse esille seuraavaksi, totean itselleni ja siirryn keittiöön.

Talossa on jälleen hiljaista. Ainakin hetken.

Kahdestaan sateessa

Sataakohan ulkona vettä, mietin itsekseni. Pääsisiköhän sitä lenkille vielä tänään? Kello on jo vaikka mitä, mutta aikaisemminkaan sitä ei ole ehtinyt kun lapset on pitänyt saada ensin nukkumaan. Onneksi tuo poitsu on jo sen ikäinen että pystyy katsomaan nukkuvien tyttöjen perään.

Ai kun olisi ihanaa saada tehdä mitä haluaa ja milloin haluaa. Käydä lenkillä vaikka keskellä päivää tai sitten istua lauantai-iltana terassilla kaikessa rauhassa nauttimassa kylmästä juomasta ja auringon paisteesta. Käydä syömässä jossain aikuisten paikassa, tai shoppailemassa jotain kivaa Jumbosta. Lukea kirjaa kaikessa rauhassa tai pelata miehen kainalossa sudokua. Tehdä kaikkea sitä mitä mieli tekee ilman että joutuu ajattelemaan näitä lapsia. Onhan ne ihania mutta kyllä se harmittaa että muut samanikäisten äidit voivat jo tehdä paljon enemmän kuin minä.

Osaakohan sitä olla enää sen jälkeen kun ei niistä tarvitse huolehtia? Sitten kun ollaan vain kahdestaan miehen kanssa. Mitä ihmettä me teemme sen jälkeen kun päivät eivät ole enää täynnä terapioita ja koulupalavereja? Kun elämä ei enää ole pelkkää alamäestä toiseen matkaamista ja ongelmista selviämistä. Tuleeko sitten tyhjyys vastaan? Tuijotammeko vain toisiamme ja ihmettelemme kuka tuo on kenen kanssa tässä on samassa talossa elänyt viimeiset 20 vuotta?

Ehkä siellä ei kuitenkaan sada, jaksaisikohan se mies vielä lähteä? Olla taas vähän aikaa vaan kahdestaan.

Aika juhlia

"Joko ne tuli, joko ne tuli?!" Kaksi pientä päätä kurkkii ikkunoista. Tätä samaa lausetta on kuunneltu koko päivän. Viimeinen koulupäivä takana ja kaverisynttärit edessä. Kohta talo on täynnä vieraita kun juhlitaan tyttöjen 10-vuotissynttäreitä. Juhlatila on koristeltu ja täytetty ilmapalloilla, värivalot ovat valmiina välkkymään ja kaiuttimet soimaan Robinia.

Jännitys on ihan käsinkosketeltavaa, meillä kaikilla. Jännittää tuleeko vieraita vai jääkö herkut meidän syötäviksi. Kuinka synttärit menevät, saako kukaan raivokohtausta, meneeko kierrokset kuinka yli kun on sokeria veressä ja kova meno päällä. Synttärit ovat aina olleet se päivä jolloin me vanhemmat teemme kaikkemme vahvistaaksemme tyttöjen kaverisuhteita. Jos syntymäpäivillä on hauskaa, ehkä se sitten kantaisi sinne arkeenkin. Jospa näiden syntymäpäivien jälkeen olisi edes yksi kaveri jonka kanssa voisi leikkiä koulun pihallakin. 

Tänään on lupa juhlia, tänään yritetään olla ajattelematta kaikkia niitä vaikeuksia mihin tämä rutiineista poikkeaminen vielä johtaa. Tänään ei ajatella leikkausta, ei adhd:ta, ei koulukiusaamisia. Tänään pidetään hauskaa, arki on vasta huomenna. Tai oikeammin illalla juhlien jälkeen. "Ei vielä, tunti vielä aikaa, ihan rauhassa nyt, kyllä ne vieraat vielä tulee", vastaan tytöille jälleen kerran.

Tyhjä ruutu

Tuijotan tyhjää ruutua edessäni. Sanat jotka tavallisesti niin helposti muodostuvat kirjain kirjaimelta, puuttuvat nyt kokonaan. Jos en saa edes itse selvää omista ajatuksistani, saati tunteista, miten saisin ne purettua sanoiksi jotka edes jollain tavalla olisivat ymmärrettäviä? Olen vain väsynyt, äärettömän väsynyt.  Ja pelkään. Päässäni ei pyöri kuin yksi sana joka peittää alleen kaiken muun:

Aivoleikkaus.

Pullaa ja pelkoa

"Äiti, mua pelottaa se että mun aivoja leikataan", tyttö kuiskaa minulle. Sieltä se nyt tuli vihdoinkin, ensimmäinen kerta kun tyttö puhuu asiasta joka häntä pelottaa. Takana viikkoja räjähdysherkkiä tilanteita, tänäänkin seinältä pudonnut ja sirpaleiksi särkynyt taulu. Pyydän tyttöä tekemään tilaa minulle sänkyynsä. Könyän hänen viereensä, otan tytön kainaloon ja pyyhin kyyneleitä hänen kasvoiltaan. "Sekö sua on tässä koko ajan pelottanut?", kysyn tytöltä. Tytön nyökätessä alan kertomaan että minuakin se pelottaa. Minäkään en halua että hänen päätään leikataan. Kerron miten tähän asti lääkärit ovat sanoneet että sitä ei leikattaisi. Selitän miten hänet nukutettaisiin ja hän ei tietäisi siitä mitään jos se leikkaus tapahtuisi. "Ei kai neulalla?", tyttö kysyy silmät suurina. "Ei neulalla, vaan ne laittaisivat sellaisen maskin sinun kasvoille minkä kautta nukahdat etkä huomaa yhtään mitään". Ehkä se ei nyt ihan totta olisikaan mutta en halua kuitenkaan herättää enempää pelkoja tytön mieleen. Mutta miten jos se leikataan, selviämme siitä kyllä. Ja että muutaman viikon päästä olemme menossa käymään lääkärin luona joka sitten kertoo että mitä tapahtuu. Kertaan vielä myös leikkauksen hyvät puolet ja mitä tapahtuu jos ei leikatakaan.

Sisko kurkkii ovelta että mitä tytön huoneessa oikein tapahtuu. Pyydän hänetkin sängylle, vaikka tyttö pyytääkin etten kertoisi mistä olemme puhuneet. Ehkä on kuitenkin hyvä käydä tämä läpi yhdessä. Kysyn siskoltakin että pelottaako häntä että tyttö leikataan? Siskon nyökätessä kerron saman minkä tytöllekin. Kerron että minultakin on leikattu polvi. Ja mummolta rinta. Ukilta selkä ja enolta kaula. Veljeltäkin kurkku ja korvat. Ja isiltäkin on leikattu silmät kauhistelemme yhdessä tyttöjen kanssa. Sisko muistaa miten hänen ystävältään on leikattu myös päätä. Ja kaikilla on asiat ihan hyvin vaikka leikattu onkin eri paikkoja. Tyttökin pystyy jo hieman hymyilemään. "Lupaathan kertoa minulle jos joku asia alkaa taas pelottamaan?", pyydän tytöltä. "Jutellaan sitten yhdessä taas asiasta, eikös niin." Leivottaisiinko jotain, tytöt pyytävät minulta. Ehkä sitä voisi leipoakin, tulisi ainakin jotain mukavaa tekemistä tällekin päivälle.  

Heikoilla jäillä

Rits rats jää vain ritisee ympärilläni. Se on aivan peilikirkasta ja ohutta kuin lasi. Ja jään alla vellova mustanpuhuva hileinen vesi mihin ei missään nimessä halua tippua. Yritän varovasti edetä jäätä pitkin, ennakoida missä kohtaa se voisi pettää ja missä kantaa painoni, siinä kuitenkaan onnistumatta. Hyvänä päivänä se onnistuukin, pystyn painamaan huolet taustalle, hymyilemään, nauramaankin silloin tällöin. Ja sitten tulee taas se hetki, jokin ihan mitättömän pieni asia, vastoinkäyminen, joka murtaa jään ja huomaan pulikoivani hyisessä vedessä.

Mitä sitä voisi jättää pois? Olla tekemättä jotain jotta jaksaisi paremmin? Arjen täytyy kuitenkin pyöriä; tehdä työtä, laittaa ruokaa, huolehtia lapsista ja parisuhteesta, terapioista. Niistä ei voi tinkiä. Entä se muu sitten, kaikki vapaaehtoinen mitä olen luvannut tehdä? Se taas on se pelastusköysi joka minut sieltä vedestä ylös kiskoo, ystävät köyden toisessa päässä. Antavat muuta ajateltavaa, pitävät huolta, tukevat ja saavat auringon paistamaan.

Kyllä se ranta siellä jossain on, vaikka sitä ei näkyisikään, tiedän. Ja kyllä sinne vielä pääsee, vaikka pitäisi mahallaan ryömiä heikoimpien kohtien yli. Ehkä tänään ei siltä tunnukaan, mutta huomenna on uusi päivä.

Hyväksyntää ja sirpaleita

"Sano se ääneen, sano!" toistelen itselleni. "Epilepsia" "Aivoverenvuoto" "Adhd" "Tarkkaavaisuushäiriö" "Hienomotoriset vaikeudet" "Karkeamotoriset vaikeudet" "Aistiyliherkkyydet" "Agressiivisuus" "Lapsuusiän trauma" "Kielelliset vaikeudet" "Kuullun ymmärtämisen vaikeudet" "Oman toiminnan ohjaamisen vaikeudet" "Allergia" "Atopia" "Keliakia" "Kilpirauhasen vajaatoiminta" Mitähän vielä? Jäikö jotain pois? Unohtuiko?

En pysty, en usko sitä. Sanokoot muut mitä sanoo. En halua uskoa heitä. Mitä sitten jos koko maailma huutaa että lapsissani on vikaa, eivät osaa käyttäytyä, eivät osaa olla? Ne eivät vain koulussa osaa opettaa, ihan ammattitaidottomia kaikki tyynni. Ja jos lääkärit edes joskus puhuisivat suomea niin tajuaisivat miten väärässä he ovat. Ei yhdelle perheelle voi liikoja antaa. Ei yksi perhe pysty kaikesta selviytymään ehjänä.

Jos vain suljen silmäni? Kieltäydyn hyväksymästä tosiasioita. Minun täydelliset lapseni, minun täydellinen perheeni. Ei meissä mitään vikaa ole. Vaaleat hiukset kaikilla lapsilla, tytöillä vihreät silmät niinkuin äidillään, poitsulla taivaansiniset. Täydelliset lapset, kaikin puolin. Valloittavat hymyt kaikilla, sielu täynnä musiikkia. Niin taitavia ja älykkäitä kaikki tyynni. Parempia kuin muiden lapset. Minun omani. Minun lapseni. Minun täydelliset lapseni.

"Räks", yläkerrasta kuuluu hajoavan lasin ääni ja jalkojen töminää. Juoksen portaita ylös katsomaan mitä on tapahtunut. "Äiti, ei me tahallaan tehty sitä. Tuo potkaisi. Mä sanoin tuolle ettei sisällä saa pelata jalkapalloa." Tuijotan lattialla olevia kynttilätuikun sirpaleita. Vihreitä. Minkäköhän värisiä ovat omat epätoivoiset ajatukseni jotka ovat yhtälailla sirpaleina? Toisaalta, vihreä on kevään ja toivon väri. Uuden kasvun ja ajan väri. Käännän katseeni parvekkeelle ja ihaniin keltaisiin narsisseihin. Iltapäivän aurinko paistaa niihin. "Ei mitään hätää, siivotaan vaan sirpaleet pois."

Hämmennystä ja liimapitkoa kerrakseen

"Äiti, mua hämmentää taas aina välillä", tyttö ottaa jälleen puheeksi. Olemme hoitamassa iltapuuhia ja pesemässä hampaita kodinhoitohuoneessa. "No, mikä sua nyt hämmentää, osaisitko selittää sitä mulle?", vilkaisen tyttöä ja jatkan pyykkien viikkaamista. Tyttö oli puhunut tästä samasta "hämmentämisestä" jo viikon verran aina silloin tällöin, mutta en ollut vielä saanut selville että mistä oikein on kyse. Ajattelin että varmaan nämä ongelmat terveyden kanssa olivat saaneet tytön hämmentymään kun vaikeita asioitahan ne ovat aikuisellekin käsitellä. "Kato äiti mua hämmentää kun mä katson sua niin nää sun olkapäät ja pää tulee sillain hämäräksi", tyttö koskettaa olkapäätäni ja piirtää sen ääriviivoja. Käännyn katsomaan tyttöä ja pyydän sanomaan asian uudelleen. Tyttö piirtää ympyrää edessä olevaan peiliin ja selittää että "katso kun tässä on tämä ympyrä niin mä en näe tämän ympyrän reunoja kun mua hämmentää niin paljon." "Hämmentääkö sua koko ajan vaiko vain silloin tällöin ja kestääkö se pitkään", kysyn tytöltä. "Aina silloin tällöin, ehkä jonkun viisi sekuntia. Tai ehkä nollasta kuuteen sekuntia", tyttö vastaa minulle.

Tytön viisi sekuntia voi nyt oikeasti olla kuinka pitkä aika tahansa, mutta ilmeisesti ei nyt kuitenkaan ihan tunneista puhuta, mietin itsekseni. Olisi niin paljon helpompaa, jos puhuisimme samaa kieltä hieman useammin. Aikaisemmin päivällä tyttö oli selostanut minulle pyynnöstäni mikä on liimapitko, kun sitä uteliaana tytöltä kysyin. Liimapitko on se paperiliiman sisällä oleva liimapuikko joka nousee ylös kun päästä kiertää, tyttö minulle selosti. Onhan se ihana että mielikuvitusta löytyy ja sanoillekin korvikkeita, mutta kun nyt kuitenkin puhutaan terveydestä niin mistä ihmeestä minun olisi jälleen pitänyt tajuta että tyttö tarkoittaa näköhäiriöitä kun hän puhuu hämmentymisestä? Ihan sama kuin silloin kun tyttö puhui että pää jää kiinni olkapäähän kun oikeasti hänellä olikin epileptinen kohtaus! Mitä jos tämä on oire jostain isommasta siellä pään sisällä? Onko tässä nyt menetetty jotain mahdollisuuksia vain sen takia että tyttö ei ole osannut kertoa minulle mikä häntä oikeasti vaivaa? Milloin ihmeessä opin kuuntelemaan tytön puheita niin tarkalla korvalla että opin ymmärtämään että nyt onkin kyse jostain isommasta? Syytä olisi ainakin oppia sekin taito!

Täytyy huomenna varmaan soittaa sinne lastenlinnan sairaanhoitajalle ja kysyä että mistä ihmeestä tässä nyt sitten on kyse. "Menehän nyt sänkyyn päin, mä tuon sulle sitten sen iltalääkkeen", sanon tytölle ja ohjaan häntä kädellä sänkyyn päin. Toivottavasti tyttö ei huomaa miten pelko kouraisi jälleen vatsan pohjaani. 

Hetken hengähdys

"Näillä mennään," lopetan puhelun veljelleni. Olen käymässä läpi ties monettako kertaa viimeisen 1,5 viikon aikana soittokierrosta läheisille. Puuttuuko vielä joku, mietin mielessäni. Olen hetkeä aikaisemmin kuunnellut viimeisimmät tiedot tytön lääkäriltä. En tiedä ovatko uutiset oikeastaan hyviä vai huonoja, mutta sen tiedän ainakin että juuri tällä hetkellä ei ole hengen hätää. Tuntuu hyvältä hengittää edes hieman helpommin kuin viimeiset viikot. Olo on väsynyt, unet jääneet vähiin ja aivojen taustalla pyörivät ajatukset ovat tehneet tavis-elämästä lähes mahdotonta. Koko perheen dynamiikka on ollut sekaisin tämän ajan, hermo kireällä ja pieniä räjähdyksiä siellä täällä koko talo täynnä ja talo taas kuin kaaoksen vallassa. Ja lapset tyytyväisiä kun päivien menuu on koostunut pizzasta, kebabista, hampurilaisista ja muusta roskasta mitä meillä ei normaalisti nähdä muuten kuin kerran kuussa.

Seuraavaksi täytyisi kai tähdätä siihen että elämä palautuisi niin paljon uomiinsa kuin mahdollista. Lähete lasten neurokirurgiselle tulee sitten jossain vaiheessa, mutta ei tässä voi kolmeksi kuukaudeksi heittäytyä elämään kuin pellossa. Onneksi epilepsia lääkitys näyttää nyt kuitenkin toimivan jo suhteellisen hyvin näin aloitusannoksellakin. Vielä kun oman pään saisi käännettyä siihen että katsoo tulevaisuuteen ja jättäisi murehtimisen korkeimman huomaan. Mistähän sitä aloittaisi? Aamupäivä meni nukkuessa, jos sitä nyt jaksaisi jo jotain tehdäkin? Silmäilen siellä täällä lojuvia tavaroita ympäri huushollia. Taidan aloittaa keittiöstä, mutisen itsekseni ja yritän komentaa itseäni tarttumaan toimeen. Kohta, ihan kohta nousen ja aloitan. Pakkohan se on. Pakko.    

Eeg, mk ja muut mahdolliset lyhenteet

"No, miltä se näytti?", tiirailen eeg:n säkkäröitä viivoja näytöllä. "Valitettavasti en voi kommentoida näitä mitenkään, ymmärräthän, lääkäri kertoo sitten kun menette hänen luokseen", hoitaja valittelee minulle. Ei voi kertoa mitään, päässäni kaikuvat hoitajan sanat. Siellä on siis jotain häikkää, ihan selvästi. Muutenhan hän olisi todennut että mitään isoa ei ainakaan näy. Pelko kouraisee rintaa kun tartun tyttöä kädestä ja nousemme portaat lastenlinnan toiseen kerrokseen. Väsyttää niin etten meinaa pystyssä pysyä, unet yöllä jäivät muutamaan tuntiin. Eilinen päivä lastenklinikalla, huonosti nukuttu yö ja tämän päivän jännitys ovat tehneet tehtävänsä mielessäni. Tuntuu etten pysty enää ajattelemaan järkevästi, pienetkin asiat saavat suuremmat mittasuhteet kuin pitäisikään ja vedän jokaisesta hoitajan tai lääkärin hengähdyksestäkin omia päätelmiäni. Mikä on se worst case -scenario nyt? Aivokasvain, verenvuoto vai vain ehkä epilepsia tai tic-liikkeet? Hengitä rauhassa, toistelen itselleni, ei mitään hätää, hengitä vain rauhassa. Minuutti kerrallaan, saat vastauksen ihan kohta.

"Kyllä asia on nyt niin että sieltä niitä häiriöitä löytyi, aivojen vasemmalta puolelta. Näissä tapauksissa käydään aina vielä magneettikuvauksessa. Ihan vain muiden asioiden poissulkemisen takia." kuulen lääkärin äänen edessäni. Yritän tarkentaa katsettani, se tuntuu jotenkin sumuiselta. Potilasohje magneettitutkimukseen, okei, Stesolid ohjeet kotiin, päiväkotiin ja koululle, okei. Yritän kerrata lääkärin ohjeita päässäni, onneksi meidät ohjataan vielä hoitajan puheille joka kertaa vielä kerran kaiken minulle. "Äiti, mä en halua kävellä yksin kouluun. Mitä jos mä saan sellaisen kohtauksen matkalla ja joudun makaamaan maassa?", tyttö kysyy minulta. "Mä vien sut autolla, ja haen kanssa. Kyllä me tää hoidetaan, ei mitään hätää." vastaan tytölle. Torstaina sitten mk.  

Alisuorittamista ja epäilyjä

"Onko sulla jotain kerrottavaa?", tivaan poitsulta joka istuu viattoman näköisenä nojatuolissa pelaamassa Call of duty black ops kakkosta. Kierrellen poitsu kertoo yhteishaun olleen tänään, on kuulemma laittanut sen mitä halusimmekin. Ei siinä mitään, olisi ollut vain kiva etukäteen nähdä ja allekirjoittaa hakulappu ja lupa koululle.

Ärsyttää koko ajatus yhteishausta. Miten ihmeessä koulussa voidaan käyttäytyä niin törpösti kuin mitä siellä tehtiin? Olla sitä mieltä että jos on erityislapsi niin ei voi pärjätä lukiossa. Eikö se ole tärkeämpää että tukitoimet ovat kohdallaan ja lapsella on halu opiskella jotain tiettyä alaa? Että lapsella on tulevaisuuden suunnitelmia ja haaveita ja mahdollisuus toteuttaa ne? Kuka on oikea henkilö sanomaan että et saa yrittää sitä tai tätä pelkästään sen takia että joku asia on sinulle haasteellisempi? Tottakai jos on allergioita tai jotain muuta selkeätä syytä siihen miksi joku ala ei lapselle sovi, mutta mikä syy se on että tarvitsee hieman enemmän tukea kuin muut opiskeluun. Ei sillä nyt kuitenkaan älyssä mitään vikaa ole, herran jestas. Keskiarvo lähempänä yhdeksää kuitenkin. Antaa pojan yrittää, eihän se nyt kuitenkaan kiveen ole hakattu että epäonnistuminen on varmaa, enemmän olisin huolissani siitä että poika lähtisi opiskelemaan jotain sellaista alaa joka hänelle on väkisin tyrkytetty mutta ei kiinnosta pätkääkään. Tyhmiä tuollaiset ennakkoluulot. Eikö opojen ja opettajien tehtävänä ole tukea lasta siinä mitä hän haluaa tehdä, kertoa mitä vaihtoehtoja on olemassa eikä vain tuijottaa diagnoosiin tai omaan napaan siinä että näin sinun täytyy tehdä.

Tuleepahan ainakin haastetta pojalle, tähän asti hän onkin päässyt aivan liian helpolla koulun suhteen. Ollut alisuorittaja koko koulu-uransa. Siinähän sitten näkevät muutaman vuoden päästä, pitää varmaan lähettää kutsu lakkiaisiin.

Kalpeat lakanat

"Äiti, mä en kestä enää, äiti anna edes vähän vettä, edes ihan pieni huikka, mä en haluu enää olla sairas", tyttö vaikertaa sohvalla kalpeana ja surkean näköisenä. Puolitoista viikkoa sitä on jo talossa ollut ja nyt on tytön vuoro viimeisenä perheestä olla sairas.

Tuntuu oudolta katsella tyttöä joka makaa rauhallisena sohvalla. Ihan kuin paikalla olisi normaalilapsi joka ei edes ole sairas. Ainoastaan poskien kalpeus paljastaa sen että ei tässä ihan terveenä maata. Poissa on kova ääni, riehakkuus, vauhti ja meno jotka normaalisti määrittävät tytön olemusta hyvinkin pitkälle. Muistelen poitsua joka pienenä ollessaan oli todella sairas, mutta vasta viides lääkäri otti meidät tosissaan ja määräsi otettavaksi crp:n. Sitten lähdettiinkin vauhdilla Jorvin sairaalaan osastolle, viikoksi. Taisi poitsu silloin lääkärin silmiin näytti ihan normaalilta terveeltä lapselta kun hän rauhassa istui tuolilla. Eihän lääkäri voinut sitä tietää että terveenä ollessaan poika ei olisi istunut paikallaan minuuttia pidempään, vaikka minä sitä kuinka yritin selittää että kyllä tämä on ihan jotain muuta kuin pientä flunssaa. Olisipa hän kuunnellut minua, oltaisiin päästy niin paljon helpommalla silloin. Ja monta kertaa sen jälkeenkin. Niinkuin silloin kun poitsulta ja tytöltä on ranne ollut murtuneena ja kumpikin käytti kättänsä kuin mitään ei olisi ollut. Vaikea selittää lääkärille että usko nyt, tämä lapsi ei nyt käyttäydy normaalisti kun kaikki kuitenkin näyttää ihan tavalliselta ja terveeltä.

Onneksi nyt kyseessä on kuitenkin vain oksennustauti. Pari tuntia vielä ja kyllä se tyttökin varmasti jo vauhtiin pääsee. Häntä ei todellakaan ole luotu sohvalla makailemaan. "Odota vähän, mä haen sitä vettä niin saat ottaa ihan pienen lusikallisen että pysyy sisällä", lohdutan tyttöä. "Kyllä se tästä vielä helpottaa."

Arjen huumoria ja vääriä syytöksiä

"Noh, kumpi teistä oikein laittoi pesukoneen päälle?", tenttaan edessäni seisovia tyttöjä kun katselen pesukoneessa pyöriviä vaatteita. Kaksi silmäparia katsoo minuun pyöreinä takaisin, "Ei me oo mitään tehty," vastaus tulee kuin tykin suusta ammuttuna molemmista suista. Tivaan asiaa uudelleen tytöiltä, kotona ei ole muita kuin minä ja he ja tuossa se pesukone kuitenkin pyörii. Ja minä se en ole ollut. Raavin päätäni ja kävelen olohuoneeseen. Ei ketään. Makuuhuoneessa ei ketään. Tulin itse juuri alakerrasta ylös ja en ole kuullut että ovikaan olisi kolahtanut. Pienen hetken päässäni mietin jo kotikummituksia, josko ne olisivat olleet asialla? Käännyn kuitenkin vielä kerran tyttöjen puoleen ja tähdennän että en oikeasti ole vihainen heille, tahdon oikeasti vain tietää miten pesukone on mennyt päälle. Siinä on oikea lämpötila, ohjelma ja kaikki. Eihän tämä nyt ole tottakaan, kävelen ympäri taloa ja päädyn jälleen tuijottamaan pesukoneen näyttöä. Voisiko se olla mahdollista? Ei kai? Alan epäillä tietäväni syyllisen.

"Hei Rakas, sattuuko meidän pesukone olemaan ajastettavaa mallia?", kysyn mieheltä kun hän vihdoin vastaa puhelimeen."Juu, on se.", mies vastaa. "Satuitko laittamaan sen päälle tänä aamuna ennen kuin lähdit töihin?", tivaan tällä kertaa häneltä jatkoa. "Juu, laitoin kun ajattelin että pääsen sitten heti ripustamaan vaatteet ja heittämään uuden koneellisen päälle kun tulen töistä." En voi naurulle mitään ja kerron miehelle miten olen kävellyt ympäri taloa ja raapinut päätäni pesukoneen takia. Eihän se kone ole meillä ollutkaan kuin yli 7 vuotta ja koko aikana en ole tällaista asiaa siitä tiennyt. Parempi mennä pyytämään anteeksi tytöiltä, tällä kertaa syyttävä sormi olikin väärässä.

Ikävää yössä

"Anna tytöille suukot ja halit mun puolesta <3 ", näpyttelen tekstaria miehelle. Jälleen yksi ilta menossa kun mies laittaa tytöt nukkumaan yksin. Ikävä kaihertaa sydäntä. Mietin tyttöjä sängyissään odottamassa tuutulaulua. Sitä miten toinen tyttö haluaa pitää päätään jalkani päällä kun istun sängyn reunalla jotta voin silitellä hänen pitkiä hiuksiaan kun laulan hänelle. Sitä miten toinen roikkuu kaulassani halaamassa laulun jälkeen eikä haluaisi päästää irti. Ja miten nuorin laulaa kanssani aa-tuuti-lasta.  Miten poitsu tulee kylkeen kyhnöttämään kun pienemmät ovat jo nukkumassa.

Tänään tuntuu taas siltä että voisin antaa mitä vain jos voisin viettää tuon iltahetken heidän kanssaan enkä töissä. Mutta ei auta, rahaa on tienattava. Oikeastaan taidan olla etuoikeutettu kun saan viettää iltapäiväni lasten kanssa kotona, enkä töissä niinkuin suurin osa muista vanhemmista. Mutta kukapa minut päivätöihin huolisikaan? Puolet viikosta menisi kuitenkin lasten menoihin, yritä siinä sitten töitä tehdä.

Tunti vielä, vilkaisen kelloa. Sitten voin hiipiä hiljaiseen taloon, kurkistaa lastenhuoneisiin tyttöjen  hiljaa tuhisevia päitä ja lopulta kömpiä miehen viereen varovasti etten herättäisi häntä. Hyvää yötä, Rakkaat. Nukkukaa hyvin. <3

Toteutumattomien unelmien hautausmaa

"Niin, ymmärrän kyllä.", takeltelen puhelimeen. "Kiitos kun soitit ja kerroit päätöksestänne." Sinne se meni. Jälleen kerran. Jotain mistä olen toivonut ja haaveillut jo vuosikausia. Toivoin että nyt kun elämämme on uomissaan siihen olisi mahdollisuus. Tunsin että nyt meillä olisi siihen resursseja. Koin että olisin pätevä henkilö varsinkin näiden lasteni takia. Ja kuitenkin meidät tyrmättiin jälleen kerran. Onkohan jossain olemassa toteutumattomien unelmien hautausmaa? Paikka jonne haudataan kaikki ne unelmat joista olen joutunut luopumaan "haastavan kotitilanteen" takia?

Olo tuntuu lohduttomalta. Niin paljon kuin nuo käytävässä möykkäävät mölyapinat antavatkin, se ei riitä tällä hetkellä. Puhutaan kuitenkin Minun Unelmistani. Asioista joita haluaisin ja jotka olisivat mahdollisia ilman näitä rakkaita erityislapsiani. Asioita jotka minulta kielletään yksi kerrallaan vain koska meillä on "haastava kotitilanne". Ovatko minun unelmani liikaa pyydetty? Kuitenkin melkein kaikilla muilla niihin minun unelmiini on mahdollisuus tai sitten he jo elävät niitä unelmiani. Eivät ne niin isoja unelmia ole, ihan tavallisia vain. Osaisikohan sitä lopettaa unelmoimisen? Tai ainakin unelmoida vain asioista jotka ovat mahdollisia? Tai tyytyä tähän kaikkeen hyvään mitä minulla jo on? Ihanat lapset, rakastava aviomies ja onnellinen koti. Tällä hetkellä tuntuu että voisin vain mennä peiton alle piiloon pahaa maailmaa ja unohtaa kaiken.

Kävelen miehen luokse kertomaan uutiset, "me ei päästy siihen mukaan". Mies ottaa minut tiukkaan halaukseen ja silittelee päätäni. "Ei se mitään, itke vain", mies kuiskaa korvaani. Kyyneleet valuvat kuumina pitkin poskiani.

Nostoja ja laskuja

"Miks sä et sitten anna mulle sellaista lääkettä joka toimii?", tyttö kysyy kyyneleet silmissä ja tuskastuneena lääkäriltä. Vain hetki sitten tyttö on kuiskannut lääkärille ettei voi enää käydä rakkaassa harrastuksessa jos hän ei pysty siellä olemaan. Itse huokaisen vieressä. Viimeiset kaksi kuukautta on ollut yhtä tuskaa niin koulussa kuin vapaallakin kun lääkitystä on säädetty. Ensin laskettu, sitten toista nostettu ja jälleen toistakin nostettu. Ensi viikolla ilmeisesti taas toista lasketaan ja toista nostetaan.

Niin, mitä sitten jos harrastuskin joudutaan lopettamaan? Kuinka paljon takapakkia on tullut tämän 2 kuukauden kokeilun takia kun toimiva lääkitys päätettiin vaihtaa? Kuinka kauan kestää että tytön ystävät koulussa oppivat jälleen luottamaan tyttöön ja siihen että mitään ei tapahdu kun tytön hermot menevät? Vai joutuuko tyttö tästäkin kärsimään koko loppuperuskoulun? Kun kerran yhdenlainen maine on tullut niin miten sen siitä saisi muutettua muiden lasten mielissä? Miksi? Ja koska tämä taas saadaan toimimaan?

Kyllähän minä ymmärrän lääkärinkin näkökannan, hän on se joka tätä ajattelee papereiden ja kylmien lukujen kannalta. Meidän perhe vain on se joka joutuu tämänkin kokeilun seuraukset käytännössä kantamaan. "Sitähän me tässä yritetään, saada se oikea lääke sinulle", lohdutan vieressäni pää painuksissa istuvaa tyttöä. "Kyllä se vielä löytyy, ihan varmasti."