maanantai 25. marraskuuta 2013

Menetyksen surua ja piilosilla oloa

"Miten teillä on viime kuukausi mennyt?", lääkärin lempeä ääni kysyy minulta. Vilkaisen tyttöä joka leikkii lattialla ja purskahdan itkuun. Nostan käteni kasvoilleni mutten voi estää kyyneleitä valumasta. Miten voisin saada kerrotuksi lääkärille ne kaikki tunteet, sen miten raskas kuukausi on ollut. Viimeisen vuoden ajan minulla on ollut tyttäreni. Iloinen, empaattinen, jääräpää tyttäreni. Nyt olen kuitenkin saanut hänen tilalleen jälleen kirjainsarjan ja nipun oireita. Kaikki ne asiat jotka peittävät alleen sen todellisen tytön josta näkee enää vain pilkahduksia silloin tällöin. Kirjainsarjan joka aloittaa älämölön kuudelta illalla, joka ei toisaalta pysty keskittymään mihinkään ja toisaalta taas uppoaa siihen omaan maailmaansa niin ettei tiedä missä tässä maailmassa mennään. Oireet joihin kuuluu pinnan katkeaminen pienestäkin asiasta ja suutuspäissään tavaroiden heitteleminen.

Ei minua lohduta tällä hetkellä se, että ehkä se toinen lääke auttaa joskus. Eikä se, että maailma ei lopu tähän. Minä haluaisin vain saada tyttäreni takaisin, sen tyttären joka kysyy minulta miksi itken ja halaa minua. Tai nauraa hervottomasti onnettomille vitseilleni yhdessä kanssani. Siellä se on piilossa kaiken tuon muun alla. Ja kyllä minä sen tytön vielä sieltä kaivan esiin. Minä lupaan.

maanantai 11. marraskuuta 2013

Raivoa ja tiukkaa halia

"Shh, shh, ei mitään hätää", silittelen minua tiukasti halaavaa ja nyyhkivää tyttöä sylissäni. Nostan tytön pään olkapäältäni ja katson häntä suoraan silmiin. "Mä rakastan sua ihan valtavasti, tiedäthän", sanon tytölle. "Sähän rakastat aina kaikkia", tyttö vastaa minulle. "Mutta mä rakastan just sua ihan valtavasti, kaikesta tästä huolimatta."

Näin nopeasti ne osat vaihtuvat. Viimeisen tunnin ajan se olen ollut minä joka olen pidellyt raivoavaa tyttöä halausotteessa. Maannut sängyssä tytön jalat omien jalkojeni välissä ja tytön kädet tiukasti rintaani vasten omat käteni tytön ympärillä. Kuunnellut miten tyttö raivoaa minulle ja käskee päästämään irti. Valuttanut kyyneleitä tytön hiuksia vasten kun olen yrittänyt estää tyttöä satuttamasta itseään tai minua. Tai hajottamasta huonettaan. Kironnut mielessäni lääkäriä joka on tytön lääkitystä pienentäessään saanut minut taas tähän tilanteeseen. Toivonut ja odottanut että tyttö saa käytyä raivonsa läpi, huudettua kaiken tuskan ja ahdistuksen sisältään.

Nyt väsyttää. Ranteeseen ja kyynärpäähän koskee. Tunnen jomotuksen myös silmäkulmassani mihin tytön pää osui hänen tempoessaan otteessani. Pahinta on kuitenkin se, että myös sydämeen sattuu. Sydämeen  sattuu kun joutuu katsomaan miten pieni tyttö joutuu kamppailemaan itsensä kanssa. Miten pieni tyttö joutuu purkamaan kaiken sen päivän mittaan kertyneen yrittämisen ja kilttinä olemisen ulos yhtenä isona ryöpsähdyksenä kun ei vaan enää jaksa yrittää. Kun joutuu näkemään miten hämmentynyt tyttö itse on omasta käyttäytymisestään, kun hän ei ymmärrä miksi toimii siten kuin toimii.

Tyttö irrottaa otteensa kaulastani ja pyyhkii kyyneleitään. Haluaa mennä katsomaan lastenohjelmia siskojen kanssa. Huokaan, itselläni tulee kestämään paljon kauemmin aikaa toipua tästäkin kerrasta.

maanantai 4. marraskuuta 2013

Discoilua ja liean päästöä löysemmälle

"Oliko sulla kiva ilta?", kysyn tytöltä kun vihdoin istumme autossa matkalla koulun halloween-discosta kotiin. "Oli.", tyttö vastaa. "Niin minullakin, olen oikein ylpeä sinusta kun ilta meni niin hyvin.", juttelen tytölle ja hymyilen. Kerron miten kivaa oli kun kaikille jäi illasta hyvä mieli, niin tytölle kuin minulle ja isällekin.

Muistelen mielessäni viime vuoden discoa joka päättyi yhdenlaiseen katastrofiin ja aikaiseen kotiinlähtöön. Nyt oli ilta mennyt hyvin, mies oli lähtenyt toisen tytön kanssa aikaisemmin jo kotiin kun tyttö sitä itse pyysi ja toinen tyttö oli jäänyt minun kanssani discoilemaan illan loppuun saakka. Ja melkein loppuun ilta olikin mennyt ihan mallikkaasti. Viimeisen puolen tunnin ajan näkyi että lääkkeen vaikutus oli jo loppunut ja tyttö vietti sen juosten ympyrää koulun salin ympäri. Mutta tappelua ei tullut mistään asiasta, ei kiistaa kavereiden kanssa ja ne muutamat poikien jahtaamisetkin loppuivat siihen kun huomatin rauhallisesta käyttäytymisestä. Pojat kuulemma olivat itse ehdottaneet hippaa. No, mikäs siinä mutta hippaleikki ei ole oikeassa paikassa koulun discossa.

Kotiin tullessa siskot ovat jo nukkumassa ja pikaisten iltapuuhien jälkeen viimeinenkin pieni pää nukahtaa tyynyä vasten. Miehen kanssa istahdamme sohvalle vierekkäin ja käymme vielä pientä kertausta illan kulusta. Ihanaa miten hyvin ilta oli sujunut ja miten teimme oikean päätöksen siitä että toinen tyttö sai jäädä vielä discoon vaikka toinen jo olikin valmis lähtemään kotiin. Miten vaikeaa yleensä on tehdä päätös siitä että antaa tytön yrittää jos vaikka tällä kerralla jokin asia jo sujuisikin hyvin, eikä toimia vain sillä perusteella että kun viimeeksi ei sujunut niin ei se suju nytkään. Miten vaikeaa on yrittää toimia sillä hennolla viivalla jonka alle jäädessä koko loppuillasta tai päivästä tulee katastrofi ja yli päästessä kaikki sujuu hyvin ja tyttö saa onnistumisen kokemuksia jotka sitten kantavat pitkälle. Milloin on oikea aika antaa lisää liekaa ja milloin sitä pitää vielä tiukalla. "No, ainakin tällä kerralla onnistuimme", totean miehelle ja hymyilen hänellekin.