Helpotuksen huokaus?

"Minä sitten alan selvittämään tätä tukiperheasiaa teille", perheneuvolan työntekijä toteaa meille käynnin lopuksi. Vilkaisen miestä noustessani ylös penkiltä ja mietin mitä hän mahtaa asiasta miettiä? Ajatus siitä että vihdoinkin saisimme säännöllisesti hengähdystaukoa tuntuu hyvältä. Ehkä kenties joka toinen viikonloppu? Se olisi jo ihan luksusta. Ja kuitenkin päässä pyörii myös niitä epäileviä ajatuksia. Mikä äiti tämä tämmöinen on joka ei edes omia lapsiaan jaksa? Olenko luovuttanut liian helpolla? Mitä vikaa minussa on kun haluan lapsistani eroon ja luovuttaa heidät muille? Ja entä se tukiperhe? Mistä löytyy sellainen perhe joka oikeasti kykenee ottamaan nämä tytöt vastaan? Kenellä vapaaehtoisella perheella olisi sellainen tausta ettei hyppääminen tähän kelkkaan tuntuisi samalta kuin kylmään avantoon hyppääminen? Kenellä olisi jo kokemusta erityislapsista? Kuka kestäisi sen että kuherruskuukauden jälkeen omassa kodissa olisi ehkä paikat hajalla ja oman perheen jäsenillä mustelmia? Kuka pystyisi sitoutumaan näihin tyttöihin ja meihin vuosikausiksi, niin ettei tytöille tulisi jälleen hylätyksi tulemisen kokemusta kun perhe toteaisi ettei enää jaksakaan? Jos itse en jaksa, niin miten sitten joku muu jaksaisi?

Miksi apua on niin vaikea ottaa vastaan? Miksi on vaikeaa myöntää ettei jaksa? Miksi se tekisi minusta huonomman vanhemman? Miksi pitää viimeiseen asti yrittää näyttää että kyllä tämä tästä, ei tässä ole mitään hätää? "Nähdään sitten muutaman viikon päästä", kättelen perhetyöntekijän. Autossa matkalla kotiin on aikaa käydä tätäkin asiaa taas lävitse.

Meren tummat aallot

Tämä hetki ei poikkeuksellisesti tapahtunut tänään, vaan viime viikon tiistaina. Haluan vakuuttaa teille kaikille jo näin ennen tämän lukemista että olen ihan aikuisten oikeasti kunnossa. Tämä ei ole hätähuuto, eikä myöskään itsemurhaviesti. En aio vahingoittaa millään tavalla itseäni, enkä ketään muutakaan, rakastan elämää aivan liian paljon tehdäkseni jotain niin radikaalia. En myöskään ole masentunut, elämässäni on paljon hyvää ja myös näen sen hyvän ja pystyn kokemaan ja tuntemaan sen kaikki värit, olen vain lopen uupunut. Myönnän että tässä tekstissä uidaan syvissä vesissä, halusin silti jakaa sen kanssanne. Ehkä siitä on lohtua jollekin muulle kenen jalat eivät yllä pohjaan tällä hetkellä.

_ _ _ _ _ _ _ _

Istun yksin laivan buffetissa ja tuijotan ikkunasta aaltoilevaa tummaa merta. Koko maisema näkyy harmaan eri sävyissä, tummanharmaa vesi ja vaalean harmaa taivas.  Taustalla kuuluu muiden ruokailijoiden astioiden kilinää. Aallot eivät ole isoja, mutta laivan jäljiltä näkyy pieniä vaahtopäitä. Miltäköhän tuntuisi jos hyppäisi alas? Tuntisi kylmän veden kastelevan vaatteet. Lähtisiköhän siitä taju nopeasti? Ehtisikö katua? Vai painuisiko veden syvyyksiin samalla tavalla kuin elokuvissa, kädet levällään ja veden pintaa tuijottaen? Joutuisinko paniikkiin?

Mitä muita vaihtoehtoja minulla on? En pysty enää olemaan hyvä äiti, en antamaan lapsille sitä mitä he tarvitsevat. Ja en voi sitäkään tehdä että antaisin heidät pois, se olisi ihan kauheaa. Ei, sen kanssa en pystyisi elämään. Enkä voi vain lähteäkään, jättää heitä jälkeeni ja jatkaa elämää jossain muualla. Olisiko lasten helpompi ymmärtää että äiti on mennyt taivaaseen ja huolehtii heistä siellä ja joku muu, minua parempi huolehtisi heistä sitten täällä kun minä en siihen pystynyt? Ehkä se ei tuntuisi niin paljon hylkäämiseltä kuin se että antaisin heidät pois tai lähtisin itse. Tältäköhän siitä äidistä tuntui kuka silloin ajoi lapset kyydissään linja-auton keulaan? Tunsiko hänkin olevansa umpikujassa josta ei löydy tietä ulos? Olenko itse jo niin syvällä?

Mutta kun en halua! En halua tehdä sitä lapsille, enkä itsellenikään, haluan elää. Haluan että kaikki on taas niin kuin ennen. Haluan että kaikki on hyvin. Haluan taas jaksaa olla äiti, jaksaa hymyillä, jaksaa olla huutamatta, jaksaa tehdä kaikki ne asiat mitkä nyt jäävät tekemättä. Haluan että tytöillä on taas kaikki hyvin. Haluan että saadaan elää rauhassa. 

Vilkaisen kelloa, ehdin vielä käymään tax freessä ostamassa lupaamani tuliaiset. Huomasikohan kukaan? Yritän salaa pyyhkiä silmiä ja niistän nenäni. Tytöille kumirenksuja rannerenkaiden tekoon, poitsulle karkkipussi ja miehelle paljon mynthoneita. Ehkä sieltä löytyisi joku hyvä punkkukin kotiin vietäväksi. 

Fileitä ja putuja

"Mä en syö koska mulla on nälkä", tyttö kiljuu mennessään huoneeseensa ja paiskaa oven kiinni. "Lopeta jo", toinen tyttö huutaa hänen peräänsä sohvalta tuijottaen samalla kännykän näyttöä ja jotain ihme junapeliä jota on innostunut viime aikoina pelaamaan. Poitsu käy samalla pyörähtämässä keittiössä kysymässä mitä on ruokana ja toisella korvalla kuuntelen nuorinta leikkimässä omassa huoneessaan. 

Tuijotan pannulla paistuvia kalkkunan fileitä edessäni. Yritän olla ajattelematta mitään. Onko mun ihan pakko kestää? Mitä jos en kestäisikään? Mielessäni vilahtaa mielikuva dokumentista joka jossain vaiheessa tulee televisiosta. Siinä oman lapsensa omaishoitaja miettii miten lapsellensa käy jos hän ei jaksakaan. Mitä jos itse en enää jaksa? Kuinka lähellä ollaan taas sitä pistettä että niin kävisi. Henkisesti loppu. Sitä minä olen tällä hetkellä. Ehkä oli hyvä että viime vuonna en uskaltanut ajatella tästä vuodesta mitään hyvää, ei sitä ainakaan nyt alkuvuodesta ole näkynyt. Sitä hyvää. Päin vastoin, hullummaksi tämä elämä tuntuu vain menevän. Milloin tulee se hetki jolloin on aika luovuttaa? Mistä sen tietää että se on tullut? Päivä kerrallaan. Pakko jaksaa. Huomenna on uusi päivä. Ei tämä voi ikuisuuksiin kestää. 

"Haluisitko että mä olisin sun vauva?", toinen tyttö tulee viereeni kyhnyttämään. "En haluaisi." "Mutta mehän ollaan aina sun vauvoja", tyttö toteaa minulle uudelleen. "Niinhän te olette." "Putu, putu", tyttö pyytää minulta pusua. Ja minä annan.