"Minä sitten alan selvittämään tätä tukiperheasiaa teille", perheneuvolan työntekijä toteaa meille käynnin lopuksi. Vilkaisen miestä noustessani ylös penkiltä ja mietin mitä hän mahtaa asiasta miettiä? Ajatus siitä että vihdoinkin saisimme säännöllisesti hengähdystaukoa tuntuu hyvältä. Ehkä kenties joka toinen viikonloppu? Se olisi jo ihan luksusta. Ja kuitenkin päässä pyörii myös niitä epäileviä ajatuksia. Mikä äiti tämä tämmöinen on joka ei edes omia lapsiaan jaksa? Olenko luovuttanut liian helpolla? Mitä vikaa minussa on kun haluan lapsistani eroon ja luovuttaa heidät muille? Ja entä se tukiperhe? Mistä löytyy sellainen perhe joka oikeasti kykenee ottamaan nämä tytöt vastaan? Kenellä vapaaehtoisella perheella olisi sellainen tausta ettei hyppääminen tähän kelkkaan tuntuisi samalta kuin kylmään avantoon hyppääminen? Kenellä olisi jo kokemusta erityislapsista? Kuka kestäisi sen että kuherruskuukauden jälkeen omassa kodissa olisi ehkä paikat hajalla ja oman perheen jäsenillä mustelmia? Kuka pystyisi sitoutumaan näihin tyttöihin ja meihin vuosikausiksi, niin ettei tytöille tulisi jälleen hylätyksi tulemisen kokemusta kun perhe toteaisi ettei enää jaksakaan? Jos itse en jaksa, niin miten sitten joku muu jaksaisi?
Miksi apua on niin vaikea ottaa vastaan? Miksi on vaikeaa myöntää ettei jaksa? Miksi se tekisi minusta huonomman vanhemman? Miksi pitää viimeiseen asti yrittää näyttää että kyllä tämä tästä, ei tässä ole mitään hätää? "Nähdään sitten muutaman viikon päästä", kättelen perhetyöntekijän. Autossa matkalla kotiin on aikaa käydä tätäkin asiaa taas lävitse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti