keskiviikko 24. tammikuuta 2018

Heikko hetki

En jaksa. En vain jaksa enää taistella näitten lasten puolesta. Ottakaa ne vaikka huostaan. Mitä väliä sillä on yrittääkö sitä parhaansa kun lopputulos on ihan jotain muuta kuin mikä olisi lapsen parhaaksi. Minä tulen, menen, järjestän, puhun, vietän aikaani palavereissa, kuskaan hoidosta toiseen, koulusta toiseen ja mikään ei muutu. Ei se lapsen vika ole, en minä ole pettynyt näihin lapsiin. Olen pettynyt aikuisiin. Olen pettynyt kaikkiin lääkäreihin, terapeutteihin ja sairaanhoitajiin. Olen pettynyt kaupunkiin joka säästää ja sitten kärsijäksi joutuu nämä lapset. Olen pettynyt kouluihin ja opettajiin.

Miksi lapselta joka on itsetuhoinen lopetaan terapia koska se on jatkunut jo niin pitkään? Miten ihmeessä lähete joka on lähetetty kiireellisenä häviää kahden kerroksen välille? Miksi yksi lääkitään  zombiksi ja toinen ei saa lääkitystä? Miksi lapsi joka ei ymmärrä abstrakteja asioita laitetaan opettelemaan niitä yksin flipped-learningin nimissä? Miksi toinen saa rangaistuksen musiikin kuuntelemisesta vaikka hän haluaa vain sulkea kiusaajat ulkopuolelle? Missä on empatia, ymmärrys, rahoitus, aika? Missä on se aika jonka nämä lapset tarvitsisivat pärjätäkseen tässä elämässä? Missä on kaikki ne asiat joita nämä lapset tarvitsevat mutta eivät saa?

Minä yritän. Minä yritän kaikkeni näitten lasten puolesta. En aina onnistu siinä. Syyllisyys painaa. Huoli painaa. Mitä näistä tulee? Miten nämä pärjäävät omillaan kun eivät osaa puoltansa pitää? Vaihtoehtoa ei kuitenkaan ole. Pakko jaksaa. Pakko yrittää. Pakko luottaa että kyllä tästä hyvä tulee. Pakko.