Kymmenen vai kaksikymmentä vuotta

Etsiessäni valokuvaa tietokoneen syövereistä jään selaamaan kuvia menneiltä vuosilta. Tytöt pieninä vappupallojen kanssa naamat loistaen ilosta. Koko perhe leikkipuistossa ja muumilaivalla. Videoita kevätjuhlista ja harrastuksista. Minä nuorena, kauniina ja iloisena. Kymmeniä kilojakin vähemmän kuin nyt. Ei se mitään, elettyä elämää.

Mitä tuolle kuvien naiselle oikein on tapahtunut? Eihän siitä ole aikaa kuin kymmenen vuotta ja kuvien nainen näyttää nyt kaksikymmentä vuotta vanhemmalta kuin kymmenen vuotta oikeuttaisi. Surulliset silmät, väsynyt katse. Kaikki rypyt ja eloton iho. Ei ihme että tunnen olevani välillä hukassa.

Mies yrittää valaa uskoa minuun. Kertoo miten rakastaa ja miten ei välitä vaikka näyttäisin miltä. Muistuttaa menneistä vuosista ja niiden raskaudesta. Ja kyllähän minä uskonkin, ei sillä. Mutta silti. Onhan se turhamaista, mutta kyllä sitä silti haluaisi näyttää edes ikäiseltään eikä kulahtaneelta pubiruusulta. Miten kaikki muut sen tekevät? Enhän mä suinkaan ole ainoa erityislasten äiti tai kenellä on raskasta? Miksi minulle on käynyt näin?

Sataa sataa ropisee

Kuuntelen peltikattoon iskeytyvää sadetta. Sen ääni alkaa jo kyllästyttää. On satanut jo yli viikon ja sitä mukaa kun sade on valunut maahan talomme kattoa pitkin, minunkin mielialani on laskenut. Onkohan tämä jo masennusta? Kun tuntuu ettei vaan enää jaksa? Työt ja perheen hoitaa niin kuin ennenkin mutta viimeisestä kunnon naurusta on jo ikuisuus. Huokaisen syvään. Toisenkin kerran. Mitään ei huvittaisi tehdä, voisin vain maata sängyllä ja tuijotella kattoon. Nukahtaa välillä ja sitten vain jatkaa tuijottelua. Ei edes laskea oksanreikiä kattopanelista, tuijottaa vain.

Miksi mikään ei muutu vaikka kuinka yrittää? Kierretään samaa vanhaa kehää
viimeiset 15 vuotta ja sammutellaan tulipaloja aina sieltä missä roihuaa eniten vain jotta voidaan todeta että jossain toisessa kohtaa roihahtaa entistä isommin. Mikä minussa on vikana kun en onnistu tämän paremmin? Mitä voisin tehdä enemmän? Mitä voisin tehdä toisin? Tunnen itseni epäonnistuneeksi äitinä, kyllähän äiti jos tarpeeksi vain yrittää ja rakastaa voittaa kaikki esteet. Eikö niin? Rakastavalla äidillä on lapset jotka tuntevat itsensä rakastetuksi, heillä ei ole ongelmia tai jos on ollutkin niin ne on ratkaistu jo vuosia sitten. Rakastavan äidin lapset... sellaiset tavalliset lapset. Joita nämä minun lapseni eivät ole. Kyllähän minäkin rakastan, rakastan niin paljon että sydämeen sattuu. Ja silti minä en onnistu. Kaikesta rakkaudesta huolimatta. Tässä ollaan. Kaikki yhtä rikkinäisinä kuin aina ennenkin.

Muista levätä - missä kohtaa?

Viikko sitten se alkoi. Ensin nenä, sitten lihakset ja taipeet. Nyt sitten kurkku. Syysflunssa. Kauankohan se tällä kertaa jatkuu? Kuumetta ei tietenkään ole, oikeastaan hyvä niin. Olisikin niin ihana käpertyä lämpimän peiton alle kuuman teemukin kanssa, katsoa vaikka jotain hyvää sarjaa netistä. Mutta ei, elämä jatkuu ihan niin kuin ennenkin. Pyörä jatkaa pyörimistään.

Eihän siitä mitään tulisi jos jäisin makaamaan. Kuka sitten hoitaisi perheen kun mies on töissä? Kuka vastaisi lasten viesteihin kun koulussa ei olekaan mennyt niin kuin piti? Kuka veisi terapiaan, harrastuksiin tai kävisi neuvottelussa hoitavan tahon kanssa? Kuka veisi aamulla kouluun ja olisi iltapäivällä paikalla ratkaisemaan kaikki huolet ja murheet joita päivän mittaan on tullut? Entä sitten omat työt, jos minä en niitä tee niin ei tule rahaakaan. Yrittäjän onnea. Tai sitten kaikki vapaaehtoistyöt joita teen ihan oman mielenterveyden kannalta. Onhan sitä tullut luvattua ja ihmiset luottavat siihen että minä teen. Ja niinhän minä teenkin. Kalenteri täynnä tapahtumia ja tapaamisia.

Muista levätä, sillä se menee ohi. Sitähän ne kaikki sanovat. Missä kohtaa, kysyn minä?

Lopussa kiitos seisoo

Mitä jos olisin valinnut joskus toisin? Jos olisin saanut pitää 30 vuotta sitten menettämäni vauvan? Asuisinko vielä paikkakunnalla jolta olen kotoisin? Olisinko voinut viedä uraani eteenpäin? Millaisessa talossa asuisin? Millainen perhe minulla olisi? Olisiko se menetetty vauva jäänyt ainoaksi? Olisiko minulla aikaa myös itselleni? Olisinko virkeä, itsestään huoltapitävä, hyvän uran omaava, taloudellisesti vakaassa tilanteessa oleva keski-ikäinen nainen? Matkustelisinko paljon? Harrastaisinko kaikkea kivaa mitä mieleen milloinkin olisi juolahtanut? Kävisinkö taidenäyttelyissä, konserteissa tai teatterissa? Kampaajalla, hieronnassa tai manikyyrissä? Olisinko onnellinen?

Jos olisin silloin valinnut toisin, minulla ei olisi näitä kauhukakaroita. Minulla ei olisi tätä miestä, ei paikkaa jossa asumme ja tuskin tekisin tätä työtäkään mitä teen nyt vain sen takia ettei minulla ole muuta mahdollisuuttakaan. Olenko onnellinen nyt? Olen. Voisinko olla onnellisempi? En tiedä.  Kun on elänyt haastavassa tilanteessa tarpeeksi pitkään, oma perspektiivi jotenkin häviää. Siitä mikä on epänormaalia tuleekin normaalia itselle. Joskus katson "oikeasti normaaleja" perheitä, muistutan itseäni siitä millaista voisi olla ja mietin miten kateellinen olen heille, heidän normaaliuudestaan. Sitten katson omaa perhettäni ja totean itselleni että itse olet soppasi keittänyt ja nyt se on syötävä. On se sitten kuinka pohjaan keitettyä tahansa. Katkerin ehkä olen siitä että niin monta itseeni liittyvää asiaa on täytynyt heittää syrjään määrittelemättömäksi ajaksi. Ehkä sitten kun lapset ovat omillaan on minun vuoroni, mutta koska sen aika on? Realistisesti aikasintaan 15 vuoden päästä, nyt kun 18 vuotta on eletty tätä elämää.  Ja vaihtoehtoja ei ole. Luovuttaminen kun ei ole vaihtoehto. Ja kumpaakin ei tunnu olevan mahdollista saada yhtäaikaa, minua itseäni ja näitä lapsia.

Sanonta jota vihaan on se että, Jumala ei anna kenellekään enempää taakkaa kuin mitä hän jaksaa kantaa. Täyttä paskaa, sanon minä. Uskon että Jumala on pelimies viimeiseen tippaan. En tiedä kenen kanssa hän on lyönyt vetoa minun elämästäni mutta tuntuu että suurimmat panokset hän on iskenyt pöytään siitä milloin minun viimeinen korteni katkeaa. Ja jotenkin sitä vain venyy ja venyy vaikka niitä korsia tuntuu tulevan kannettavaksi aina uusia ja uusia. Päivä kerrallaan ja korsi kerrallaan, eihän tässä ole muita vaihtoehtoja. Väsyneenä ja rahjustaen, mutta perkele vieköön minä vien tämän tehtävän loppuun. Kävi miten kävi. Lopussa kiitos seisoo.

Vain hymyn tähden

"Mä haluun ekana" tyttö huutaa jo matkalla keittiöön. "Mä haluun ekana ruokaa!" "Miks toi saa aina ekana?" tyttö osoittaa sormella pikkusiskoa ja kysyy minulta tätä. "Koska hän oli ensimmäisenä keittiössä", vastaan tytölle ja jatkan selittämällä että tämä ei ole mikään kilpailu ja siinä järjestyksessä jokainen saa ruokaa kuin tulee sitä ottamaan ja että sitä riittää kyllä kaikille. Ojennan lautasen pikkusiskolle joka kävelee ruokapöydän ääreen sillä aikaa kun annan tytölle ruokaa. "Toi hymyilee  mulle, miks se hymyilee mulle?", huutaa tyttö. Ennen kuin huomaan, tyttö lyö nyrkillä pikkusiskoa päähän ja marssii vessaan ja lukitsee itsensä sinne.

Jään tyrmistyneenä katsomaan tapahtunutta. Pikkusisko alkaa itkeä pöydän ääressä ja tunnen miten tunne kuohahtaa sisälläni. Ryntään tytön perässä ja huudan hänelle suljetun oven lävitse. "Miten kehtaat! Miten kehtaat lyödä toista vain sen takia että se hymyilee?! Mitä jos mä löisin sua joka kerran kun sä hymyilet kotona!" Tyttö on hiljaa oven takana eikä reagoi huutooni mitenkään. Kuohunta sisälläni jatkuu ja huudan pahaa oloani kaikille ketä lähellä sattuu olemaan, pikkusiskolle ja toiselle tytölle. Toinen tyttö katsoo kyynelsilmin minua ja kysyy minulta "Miksi sä mulle huudat, mä en ole tehnyt yhtään mitään?". Hän nousee ylös ja kävelee huoneeseensa. Hyvä minä, hyvä suoritus jälleen kerran. Tosi aikuista toimintaa. Haen oman lautaseni ja alan hiljaa syömään ruokaa pikkusiskon vieressä. Toinen tyttö saapuu takaisin keittiöön ja hakee lautasensa. "Anteeksi että huusin sulle. Sä et ollut ansainnut sitä että mä huudan.""Ei se mitään, ei se haittaa", tyttö vastaa minulle. "Kyllä se haittaa, mun ei pitäisi huutaa sulle." Ei kyllä pitäisi huutaa kenellekään. Koskaan.

Vertailun vuoksi

"Onkohan se ottanut lääkettään, kun silmät pyörii päässä taas?", mies kysyy minulta odottaessaan omaa suihkuvuoroaan. Minua itkettää. En millään jaksaisi. En jaksaisi aina puolustella lasta miehelle. "On se ottanut, tää lääke ei toimi niin ettei pyörisi. Se sanoi mulle että on ottanut.", totean miehelle takaisin. Minua itkettää. Miten ihmeessä saisin miehen muistamaan että toinen on erityinen. Ei siltä voi vaatia samaa kuin muilta. Ei se pysty siihen. Eikä kykene. Ja minä en ole pystynyt. En ole pystynyt ohjaamaan toista niin että se osaisi toimia. En ole pystynyt olemaan läsnä. En ole pystynyt olemaan se äiti joka auttaa niin että toinen nyt osaisi. Kaikki aika on mennyt kaikkeen muuhun paskaan jota elämä on eteen tuonut. Ja nyt ollaan tässä. Toisen pitäisi, mutta ei vaan pysty. Ja minä suren, suren menetettyä aikaa jota nyt yritän kuroa kiinni kun on melkein jo myöhäistä.

"Ai sitä sinä suunnittelet? Miten sinne haetaan, vai pääseekö sinne suoraan?", mies utelee toiselta kundilta tulevaisuuden suunnitelmia. Siltä jolta kaikki on onnistunut vaikka elämä ei niin helppoa ole ollutkaan. Kundilta joka on pärjännyt kaikesta huolimatta. Kundilta joka ei ole erityinen. Kundilta jolla on kaikki se mistä toinen vain haaveilee. Ja minä olen onnellinen siitä että tämä toinen on hengissä. Muusta en uskalla edes haaveilla, kunhan nyt pysyisi hengissä. Koputan hiljaa huoneen ovelle. "Oothan ottanut jo lääkkeen?", kysyn varovasti ovelta. Pää nyökkää pimeässä. "No hyvä, me ollaan nyt menossa nukkumaan. Hyvää yötä.""Hyvää yötä, äiti."

Kodin vanki

"Äiti, mä oon (et kyllä usko) käyny ruokakaapilla kauan sitte, mut mä KADUN ihan hirveesti, voitko ikinä antaa mulle anteeksi? 'T: tyttö puolikuollut", katson tekstiviestiä kännykän ruudulla. Olen nuorimmaisen luokan kanssa retkellä ja hetki ei todellakaan olisi hyvä tällaiseen. Tytöllä on ollut pitkän aikaa tapana käydä kaapilla syömässä kaikki mitä irti lähtee. Myös sellaiset joita ei olisi tarkoitettu syötäväksi ilman valmistamista. "Saat anteeksi mutta älä syö enää.", vastaan hänelle.

Tyttö: "Ok, mut mä en mee kouluun TÄN näkösenä = :'( " "Mä oon TOSI hirvee lapsi :'( "

Minä: "Nyt sinne kouluun vaan. Se tasottuu kyllä ennen koulua se sun naama."

Tyttö: "Ei se tasotu ku mä itken ja häpeen itteäni nyt KU ISKÄ MOLLAS MUA HIRVEESTI"

Minä: "Rauhotut vaan nyt."

Tyttö: "No kun mua hävettää, harmittaa itkettää, sattuu, särkee, mollaan itteäni ja ynnä muuta :'( "

Minä: "Nyt vaan rauhotut. Puhutaan kun mä tuun kotiin."

Tyttö: "Ok, mä ootan + mä sain sit jo "Äitikin on varmasti tosi ylpee susta" saarnan"

Minä: "Nyt rauhassa vaan. Mä en ole vihanen sulle."

Tyttö: "Hyvä tietää, mut iskä jatkaa 99% varmuudella saarnaansa ku tulee kotiin?"

Minä: "Ei jatka."

Tyttö: "Ei vaikka edellisillä kerroilla? =( ""Mä vihaan ku se töni ja mollas mua tänään! MÄ VIHAAN sitä et lapsille ei anneta samanlaista tasa arvoa ku aikuisille!"

Minä: "Nyt oikeesti ihan rauhassa siellä. Alkaa mennä ihan yli."

Tyttö: "Ok"

Syvä huokaus. Miksi aina kaikki kriisit iskevät silloin kun minä en ole paikalla? Hetken päästä kuulen kuinka kännykkä piippaa uudelleen taskussa. Se on näköjään soinutkin mutta en ole metelissä kuullut sitä. Tällä kertaa vuorossa on toinen tyttö."Tuu kotiin!!! Tyttö hajoitti mun, MUN omaisuutta enkä osaa korjata enkä löydä osia!!!  :'(  :'(  :'( " Valitsen tytön numeron kännykästä ja yritän saada selvää puheesta hänen vastatessaan. Jotain että toinen on heittänyt toista ja sitten vielä jotain muuta? "Kuuntele, kuuntele mua", yritän hokea puhelimeen. "Kuuntele nyt, kuunteletko sä? Nyt sä pysyt omassa huoneessa ja toinen menee omaan huoneeseen. Pysytte siellä huoneissanne siihen saakka että mä tuun kotiin. Ette tappele, ettekä tee mitään asiaa toisen huoneeseen. Kuulitko sä?" Pyydän tyttöä antamaan puhelimen toiselle ja toistan samat sanat. "Mä olen tulossa, nyt ootte rauhassa siellä. Mä oon tulossa." Tänään pysytäänkin sitten kotona loppupäivä.