Päättyneet päivät

"Sulla on kyllä mukavat lapset", psykologi vielä huikkaa perään kun kävelen tytön verkostotapaamisesta hissille. "Mukavat, mutta raskaat", vastaan ironisesti hymyillen takaisin. Olo on lievästi sanottuna pöllämystynyt. Tyrmistynyt. Järkyttynyt. Yritän sulatella tapaamisen loppupuolella kuulemaani tietoa siitä että lastenpsykiatrinen irtisanoo tytön asiakassuhteen muutaman viikon päästä. Heidän mielestään tytön vointi on niin hyvä että ei ole syytä käydä siellä.

Ovatkohan he ollenkaan kuunnelleet mitä kuntouttava taho on tytöstä kertonut samassa palaverissa? Kykenee toimimaan aikuisen ohjauksessa, mutta suosittelevat vielä kuntoutuksen jatkamista eri  muodossa. Mutta ei siis kykene itsenäiseen toimintaan. Ja puhutaan 11-vuotiaasta tytöstä! Siinäkö se lastenpsykiatrisen raja menee, kun kykenee joten kuten selviämään elämästään autettuna niin todetaan että kyllä te nyt pärjäätte? Ja että terveyskeskuslääkärit hoitavat lääkinnän tämän jälkeen? Millä ihmeellä? Kun eihän sinne edes saa aikoja, saati että siellä olisi yhtään mitään tietoutta tai kokemusta tytön kaltaisista ongelmista ylipäätään! Ja tämän jälkeen loppuu sitten vammaistukikin  eikä tyttö saa enää erityisopetuspäätöstäkään koulunkäyntiin. Heitetään tyttö susille yläkouluun isoon luokkaan missä opettajat vaihtuvat jokaiselle tunnille. Eihän se siellä pärjää kun ei meinaa pärjätä nytkään pienessä luokassa!

Ja juuri kun olin päässyt siihen ajatukseen että nyt ovat hoitokontaktit kunnossa kaikilla lapsilla joudun uudelleen taistelemaan jokaisesta avun murusestakin tytölle. "Pääseehän tänne sitten uudestaan, ei kuulemma ole pitkäkään jono", niinhän se lääkäri oli sanonut. Ei paljoa lohduta. Miksei asiakkuutta olisi voinut jatkaa jollain kevyemmällä muodolla? Nyt joudumme  odottamaan sen puoli vuotta jos tarvitsemmekin apua tytölle. Puhelin alkaa pirisemään, mies soittaa minulle olevansa tulossa kotiin. "Et ikinä arvaa mitä minulle sanottiin", totean miehelle ja kuulen tiukkaa sadattelua luurin toisesta päästä. Tieto on todellinen pommi koko meidän perheelle ja se vaikuttaa ihan kaikkiin ja kaikkeen. Ei jaksaisi, ei sitten millään.

Pitkän päivän ilta

"Tuu, tuu, tupakkirulla, mistäs tiesit tänne tulla...", laulan tytölle tuutulaulua. Toisella korvalla kuulen miehen laulavan omaansa toiselle tytöistä. Kohta vaihto ja uudelleen sama laulu. Kolme kertaa joka ilta, aina kun se vain on mahdollista. Kun mies on matkoilla, minä laulan hänenkin laulunsa. Ja kun minä olen töissä mies laulaa minunkin.

Väsyttää. Raskas päivä takana. Aamusta saakka takkuamista tyttöjen kanssa. Tai mistäs minä sen tietäisin kun heräsin töiden jäljiltä vasta hetki ennen kuin ruoka oli valmista. Mutta ainakin ruuasta eteenpäin. Julmetun kokoinen raivari toisella tytöllä missä 8 hengen ruokapöytä sai kyytiä, lautaset lentelivät ja tauluista särkyivät lasit. Ja sen jälkeen syyllisyyden tunteet jolloin tyttö rukoili minua polvillaan tappamaan hänet tai hän tappaa itse itsensä. Oma kyvyttömyys ottaa tänään vastaan tytön raivaria tai ainakaan toimia niin kuin silloin pitäisi toimia. Miehelläkin niin suuri väsymys päällä että hän lähti jo heti syömisen jälkeen pihalle puhaltelemaan omia höyryjään ulos.

Raivarin jälkeen yhteistä tekemistä pihatöiden parissa, kannettiin urakalla kymmentä heittomottia klapia pinoon. Selkä märkänä ja tukka puupölyssä. Siitä kyllä riittää hommaa vielä pariksikin päiväksi. Tytöillä hyvä hetki keskenään kun yrittivät yhdessä kammeta kivenmurikkaa pienen kasan päältä suoraan omalle leikkipaikalleen. En kyllä tiedä miksi, mutta olipahan tekemistä ja saivatpahan harjoitella yhteistyötä samalla. Ja sitten veljenpojan syntymäpäivät. Suurta innostusta ja kierroksilla käymistä. Paljon herkkuja ja juoksemista ympäriinsä. Ja pienet kiukut siitä kun ei olisi saanutkaan sitä jäätelöä kun oltiin jo lähdössä kotiin. Mummo onneksi pelasti ja kauhoi jäätelöä mukeihin matkalle otettavaksi. Ei vaan jaksanut siitäkään olla tiukkana että ei kukaan muukaan sitä jätskiä olisi saanut.

Ja sitten vielä toisetkin raivarit kotiintultua päälle. Kun ei saa katsoa videota enää tänään kun pitää syödäkin ja käydä jopa saunassa. Ja sitten ei pitänyt enää minullakaan hermo vaan sanoin että jos kerran ei mikään kelpaa niin olkoon sitten. Tehkää mitä haluatte, mutta kannatte sitten itse vastuunkin siitä. Ja jos huomenna meinaatte ajoissa ehtiä kouluun niin muistakaa laittaa herätyskello soimaan. Se on nyt teidän vastuulla. Toinen tytöistä ryntäsi ulos tuulispäänä kiljuen ja karjuen mennessään. Ajattelin että kyllä se routa sieltä porsaan kotiin ajaa. On ajanut tähänkin asti. Kohta tulikin soitto ystävän äidiltä että täällä olisi yksi pieni kyynelehtivä tyttö pyytämässä junalippuun rahaa kun ei voi enää kotona asua. Ei kai siinä muuta kuin tyttöä hakemaan. Ei kuulemma haluakaan enää itse päättää mitä tehdään, kunhan vain huomenna pääsee kaverin synttäreille ja minä herätän aamulla että ehtii kouluun. Vaikeaa tämä elämä.

Onneksi loppuilta meni sentään hyvin. Ei tässä olisi enempää jaksanutkaan. Saan tuutulaulun loppuun ja suukotan tyttöä, "Hyvää yötä ja kauniita unia." "Herätäthän sä mut sitten aamulla?", tyttö vielä varmistelee minulta. "Herätän", vastaan tytölle ja nousen siirtymään seuraavaan huoneeseen ja seuraavaan tuutulauluun.