"Se kuka aloittaa, se hoitaa loppuun. Se kuka aloittaa, se hoitaa loppuun. Se kuka aloittaa, se hoitaa loppuun..." hoen mielessäni ja nieleskelen jälleen kerran kyyneleitä kun kuuntelen tytön kiljuntaa vessasta. Kuulen miehen rauhoittavan mutta tiukan äänen ja tytön sanat ettei häntä saa kiusata. Mieli tekisi mennä mukaan, halata tyttöä, selittää ettei tarvitse kiljua ja antaa vain asian olla. Puren kuitenkin hammasta ja pakotan itseni istumaan sohvalla. Mies aloitti tämän, joten mies lopettaakin tämän. En vain voi mennä murentamaan miehen tekemisiä ja sanomisia. En vaikka kuinka sattuisi tytön itkeminen. Ja tiedänhän että kyse ei edes ole siitä että tyttö ei haluaisi tehdä niitä iltapuuhia. Hänen on vain pakko purkaa paineet sisältään.
Tyttö ryntää ovet paukkuen ja hysteerisenä huoneeseensa. Huutaa miten ei kestä enää miten häntä kiusataan, miten hän on saanut tarpeeksensa. Mies kävelee rauhassa perässä ja kohta kuulen taas hänen rauhallisen äänensä. Itse en varmaan tänään pystyisi samaan. Hetki vielä huutoa ja sitten pieni ääni sopertaa miehen sylissä miten ei halua mennä enää kouluun. Miten ei halua että pojat enää kiusaavat häntä, nimittelevät, tönivät, lyövät ja potkivat. Satuttavat. Mies muistuttaa jälleen kerran että enää sinne kouluun ei tarvitse mennä, kohta tyttö pääsee uuteen kouluun missä ei enää kiusata häntä. Kuulen miten pieni ääni kysyy että mitä jos siellä uudessakin koulussa kiusataan, mitä jos sielläkään ei tykätä hänestä? Mitä jos hän ei kelpaa, mitä jos hänen tukastaan tai vaatteistaan ei pidetä? Miten hän haluaisi olla muodikas, mutta on vain tällainen tavallinen. Kyyneleet valuvat pitkin poskiani. Miksi en tehnyt jotain aikaisemmin? Miksi annoin kaiken sen kiusaamisen jatkua liian pitkään? Kuinka pitkään tyttö joutuu kärsimään tästäkin asiasta? Onneksi mies on paikalla, selittämässä tytölle että uudessa koulussa asiat tulevat olemaan hyvin. Kukaan ei kiusaa ja ihan varmasti tyttö hyväksytään siellä sellaisena kuin hän on. Miten opettajat varmasti uudessa koulussa pitävät huolta siitä ettei kukaan enää satuta.
Pikku hiljaa keskustelu rauhoittuu, äänet vaimenevat. Mies tulee uupuneen näköisenä huoneesta luokseni sohvalle ja halaan häntä pitkään. Kyllä se tästä, suunta ei voi olla kuin parempaan, lohdutan.
