"Onkohan se ottanut lääkettään, kun silmät pyörii päässä taas?", mies kysyy minulta odottaessaan omaa suihkuvuoroaan. Minua itkettää. En millään jaksaisi. En jaksaisi aina puolustella lasta miehelle. "On se ottanut, tää lääke ei toimi niin ettei pyörisi. Se sanoi mulle että on ottanut.", totean miehelle takaisin. Minua itkettää. Miten ihmeessä saisin miehen muistamaan että toinen on erityinen. Ei siltä voi vaatia samaa kuin muilta. Ei se pysty siihen. Eikä kykene. Ja minä en ole pystynyt. En ole pystynyt ohjaamaan toista niin että se osaisi toimia. En ole pystynyt olemaan läsnä. En ole pystynyt olemaan se äiti joka auttaa niin että toinen nyt osaisi. Kaikki aika on mennyt kaikkeen muuhun paskaan jota elämä on eteen tuonut. Ja nyt ollaan tässä. Toisen pitäisi, mutta ei vaan pysty. Ja minä suren, suren menetettyä aikaa jota nyt yritän kuroa kiinni kun on melkein jo myöhäistä.
"Ai sitä sinä suunnittelet? Miten sinne haetaan, vai pääseekö sinne suoraan?", mies utelee toiselta kundilta tulevaisuuden suunnitelmia. Siltä jolta kaikki on onnistunut vaikka elämä ei niin helppoa ole ollutkaan. Kundilta joka on pärjännyt kaikesta huolimatta. Kundilta joka ei ole erityinen. Kundilta jolla on kaikki se mistä toinen vain haaveilee. Ja minä olen onnellinen siitä että tämä toinen on hengissä. Muusta en uskalla edes haaveilla, kunhan nyt pysyisi hengissä. Koputan hiljaa huoneen ovelle. "Oothan ottanut jo lääkkeen?", kysyn varovasti ovelta. Pää nyökkää pimeässä. "No hyvä, me ollaan nyt menossa nukkumaan. Hyvää yötä.""Hyvää yötä, äiti."
