tiistai 19. toukokuuta 2020

Suon vaikein kohta

Suon vaikein kohtahan ei ole se miten sinne suohon joutuu vaan mitä sitten tapahtuu. Kun sinällään tietää mitä pitäisi tehdä, mutta jokaisen kerran kun alkaa jotain tekemään uppoaakin vain syvemmälle. Ja lopulta suo syö kokonaan, kerta kerralta. Elämä tuntuu vain isolta möhkäleeltä, pyöreältä ja liukkaalta niin ettei siitä saa otetta vaikka kuinka yrittää ottaa siitä kiinni. Sitä yrittää ja yrittää, sormet lipsuvat ja kynnet taittuvat ja lopulta vain makaa sängyssä peiton alla pimeässä ja toivoo että saisi vain olla niin ettei vajoaisi enää syvemmälle.

Jaksaminenkin on kuin pitkospuut, hyvin lahot sellaiset. Sitä herää aamulla ja miettii että tänään minä teen sitä ja tätä ja sitten huomaa joko ettei tullut tehtyä yhtään mitään tai tekee jotain pientä jonka jälkeen makaa seuraavat kolme päivää sängyssä tai pelaa koneella neljä tuntia pasianssia kun ei muuhun pysty. Eikä sen tekemisen tarvitse olla kummoistakaan, ihan tavallisia päivän askareita vain.

Ja sitten huomaakin että viikko on mennyt, sitten kuukausi, kohta ehkä vuosi. Ja suossa tarpominen vain jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. Aika tuntuu pysähtyneeltä ja eteenpäin ei vain pääse. 

tiistai 28. huhtikuuta 2020

Romahdus

Ja sitten tulee se päivä ettei enää jaksakaan. Kun vieras ihminen lapsen kouluterveyden vastaanotossa kysyy että mitä sinulle kuuluu ja purskahdat itkuun jota et saa lopetettua. Tyttö katsoo vieressä ihmeissään että mitä nyt tapahtuu. Ja ehkä se on ihan hyvä että tapahtuukin. Lähete eteenpäin, keskusteluja, uusia keskusteluja ja paikkoja, uusia lääkäreitä ja hoitajia. Tällä kertaa minua varten. Ja lopulta diagnoosi. Syvä uupumus ja keskivaikea masennus. Ehkä se oli ihan odotettavissa kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Mitä nyt sitten? Elämä jatkuu niin kuin tähänkin asti. Mutta lääkkeiden voimalla. Pitäisi kuulemma etsiä terapeutti, mutta kun ei jaksa. Onhan tässä aikaa. Lääkärin lausunto on puoli vuotta voimassa ja siitä on vielä kaksi kuukautta jäljellä. Mikään ei sinällään ole muuttunut. Elämä on ihan samanlaista kuin ennenkin. Samalla tavalla aamulla herätys, sitten töitä, tai pitäisi tehdä töitä, sitten tyttöjen koulua, ruuanlaittoa ja iltapuuhat. Samalla tavalla keskustelut lääkäreiden ja muiden kanssa kuin ennenkin. Selvittelyä siitä onko nyt ihan pakko tehdä tämä koulujuttu vai onko se opettaja sanonut että tätä ei tarvitse tehdä vaikka se siellä opettajan viestissä lukeekin. Lopulta nukkumaan, onneksi uni tulee heti. Ja seuraavana päivänä samat tehtävät ja samat taistelut. Uudelleen ja uudelleen. Onneksi on lääkkeet. Päivä kerrallaan.