"Mä haluun ekana" tyttö huutaa jo matkalla keittiöön. "Mä haluun ekana ruokaa!" "Miks toi saa aina ekana?" tyttö osoittaa sormella pikkusiskoa ja kysyy minulta tätä. "Koska hän oli ensimmäisenä keittiössä", vastaan tytölle ja jatkan selittämällä että tämä ei ole mikään kilpailu ja siinä järjestyksessä jokainen saa ruokaa kuin tulee sitä ottamaan ja että sitä riittää kyllä kaikille. Ojennan lautasen pikkusiskolle joka kävelee ruokapöydän ääreen sillä aikaa kun annan tytölle ruokaa. "Toi hymyilee mulle, miks se hymyilee mulle?", huutaa tyttö. Ennen kuin huomaan, tyttö lyö nyrkillä pikkusiskoa päähän ja marssii vessaan ja lukitsee itsensä sinne.
Jään tyrmistyneenä katsomaan tapahtunutta. Pikkusisko alkaa itkeä pöydän ääressä ja tunnen miten tunne kuohahtaa sisälläni. Ryntään tytön perässä ja huudan hänelle suljetun oven lävitse. "Miten kehtaat! Miten kehtaat lyödä toista vain sen takia että se hymyilee?! Mitä jos mä löisin sua joka kerran kun sä hymyilet kotona!" Tyttö on hiljaa oven takana eikä reagoi huutooni mitenkään. Kuohunta sisälläni jatkuu ja huudan pahaa oloani kaikille ketä lähellä sattuu olemaan, pikkusiskolle ja toiselle tytölle. Toinen tyttö katsoo kyynelsilmin minua ja kysyy minulta "Miksi sä mulle huudat, mä en ole tehnyt yhtään mitään?". Hän nousee ylös ja kävelee huoneeseensa. Hyvä minä, hyvä suoritus jälleen kerran. Tosi aikuista toimintaa. Haen oman lautaseni ja alan hiljaa syömään ruokaa pikkusiskon vieressä. Toinen tyttö saapuu takaisin keittiöön ja hakee lautasensa. "Anteeksi että huusin sulle. Sä et ollut ansainnut sitä että mä huudan.""Ei se mitään, ei se haittaa", tyttö vastaa minulle. "Kyllä se haittaa, mun ei pitäisi huutaa sulle." Ei kyllä pitäisi huutaa kenellekään. Koskaan.
