sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Me ja muut

"Kannattaako sitä nyt kaikkea kertoa, ajattele nyt miten vaikuttaa tyttöihin tulevaisuudessa", ääni sanoo puhelimessa. Niinpä, ajattelen hiljaa mielessäni. Hiljaako pitäisi olla? Ihan kuin kyse olisi jostain likaisesta ja kielletystä. Samalla mieleeni tulvii muistoja kaikista niistä sydäntä satuttaneista tapahtumista ja sanoista joita näiden 15 vuoden aikana on riittänyt. "Sinun pitäisi viettää enemmän aikaa lasten kanssa, siitä nämä ongelmat johtuvat", "Tervetuloa juhliimme, ai niin, tämä kutsu on teillä vain aikuisille", "Ei noissa lapsissa mitään vikaa ole, sinä vain kuvittelet", "Etkö sinä osaa kasvattaa lapsiasi?", "Syöttäisit heille sitä ja tätä niin ongelmat poistuvat", "Ettehän ole tulossa kaikkien lasten kanssa?", "Teet vain niin tai näin niin kyllä ne lapset osaavat sitten käyttäytyä", "Kun muistaa vain muutaman kerran muistuttaa niin kyllä ne lapset sitten oppivat", "Kannattiko sitä nyt noin monta lasta tehdä jos ei niiden kanssa jaksa olla?" Ja kaikki ne mulkaisut kaupoissa, ravintoloissa ja muilla julkisilla paikoilla ihan ventovierailta ihmisiltä.

Pitäisikö minun sitten hävetä näitä lapsiani, olla hiljaa ja peitellä sitä mitä meillä tapahtuu ja millaista meillä on? Pitää kulisseja yllä ja lapsia kotona suljettujen verhojen takana vain sen takia että jotkut ihmiset eivät siedä erilaisuutta tai että lähimmäiset häpeävät heitä? Pkle. Ei se minun vikani ole minkälaisia lapsia minulla on. Tai onhan se, periytyviähän nämä ongelmat ovat. Mutta jos puhumalla saan edes hiukan maailmaa suvaitsevaisemmaksi näiden lasten kohdalla ja jos olemalla avoin pystyn tasoittamaan heidän tietään edes hiukan tulevaisuudessa tai jos saan lapset ja muutkin ymmärtämään että siinä että on erilainen ei ole mitään vikaa niin kaikki tämä on hintansa arvoista. Lapseni ovat sen arvoisia.

lauantai 14. joulukuuta 2013

Verta ja hampaanjuuria

"Verta! Verta! Verta", tyttö huutaa hysteerisenä huoneessaan. Vain hetkeä aikaisemmin sisko oli poistunut huoneesta ovet paukkuen. Komennan tytön lähimpään vessaan ja kävelen itse ripeästi perässä. Tyttö seisoo lavuaarin edessä naama verta valuen ja ulisee. Sitaisen tytön hiukset lenkille ja alan hellästi huuhdella hänen kasvojaan samalla rauhoitellen häntä. Nopean tarkastuksen jälkeen totean että se on vain nenä josta veri valuu. Siskokin saapui roikkumaan oven pieleen. "En mä äiti tahallani sitä tehnyt ja tuo aloitti", sisko tilittää minulle. Niinpä niin, eihän se vika koskaan ole itsessä, vaan aina toisessa. Eikä koskaan mitään ole tahallaan tehty. Vaikka siitä muistutetaan päivittäin että toista ei saa satuttaa, niin miten sitä kuitenkin tapahtuu säännöllisin väliajoin? Kumma juttu.

Koettelen samalla tytön nenänpieltä ja hampaita. Etuhampaat heiluvat ihan selvästi. Huudan miehelle että hänkin tulisi kokeilemaan. Kyllä, kyllä ne heiluvat. "Taisi tulla Haartmanin reissu tälle illalle", mies toteaa. Katson tyttöä joka tuijottaa minua kyyneleisillä suurilla silmillä. "Äiti, putoavatko minun hampaani?", tyttö kysyy minulta ja nyyhkäisee. "Tuskinpa ne siitä mihinkään putoavat, mutta käydään nyt siellä hammaslääkärissä varmuuden vuoksi", vastaan tytölle. Olisi tälle illalle kyllä ollut parempaakin tekemistä, mietin itsekseni.