"Äiti, isi, te tulitte! Meillä oli ihan kauhea ikävä teitä! Mitä te toitte tuliaisiksi???" Kolmet pienet sormet penkovat Tallinnan laivan muovipusseja. "Mitä täällä on? Onks tää mulle?" "Odottakaa nyt vähän, mä otan ensin edes takin pois päältä", huokaisen. Olisi ollut niin ihanaa jos olisi saanut tulla rauhalliseen kotiin reissun jälkeen, mietin itsekseni.
Onneksi takana oli kokonainen vuorokausi rentoutumista miehen kanssa kahdestaan, samalla kun mummo oli hoitamassa lapsia kotona. Miten tuo kontrasti voikaan olla niin suuri, vain reilu tunti sitten istuin rauhassa laivan baarissa, siemailin teetä, kuuntelin pianon ja saksofonin suloisia säveliä ja nautin rauhasta. Siitä että sain vain istua ja olla, miettiä omiani, hivellä samalla hieman miehen kättä ja tuntea teen maun suussani. Nyt ympärilläni pyöri pyörremyrskynä kolme innokasta odottajaa, jokainen ääni toistaan kovempana siitä mitä ihmettä äiti ja isi mahtoivatkaan tuoda mukanaan reissusta. Kaivoin tuliaisia muovipussista, nuorimmalle nukke, isommat saivat paljon toivomansa lukolliset päiväkirjat. "Ihanaa, juuri mitä mä olin toivonutkin, kato äiti täs on lukot ja kaikki, kato isi, täs on kimalletta täällä lopussa, kato isi, täs on ihan tyhjät sivut, äiti saanko mä kirjoittaa tähän ihan mitä vaan, isi, saanko mä kirjoittaa tähän heti?" Samalla nuorimmainen pyörii ympärillä ja heiluttaa nukkea jonka sisällä kilisee kulkunen.
Hetken sekamelskan jälkeen vielä mummon vienti juna-asemalle, pikaiset hei-heit ja takaisin kotiin. Isommat koltiaisetkin ovat kerrankin kotona yhtäaikaa. Jospa sitä kuitenkin voisi ottaa hieman rennommin edes tämän illan. Lastenvideo pyörimään ja koko jengi sohvalle mutustelemaan tuliaiskarkkeja. Kylki kyljessä nyhräämistä ja loikoilua. Onneksi on iso sohva että koko poppoo mahtuu samalle sohvalle. Vilkaisen miestä, joka loistaa onnellisena kaikkien lasten läsnäolosta sohvan toisella sivustalla. Ehkä se arki kuitenkin sitten on sitä parasta elämää, mietin ja vedän toisen pojista tiukemmin kainaloon.
