Kuuntelen peltikattoon iskeytyvää sadetta. Sen ääni alkaa jo kyllästyttää. On satanut jo yli viikon ja sitä mukaa kun sade on valunut maahan talomme kattoa pitkin, minunkin mielialani on laskenut. Onkohan tämä jo masennusta? Kun tuntuu ettei vaan enää jaksa? Työt ja perheen hoitaa niin kuin ennenkin mutta viimeisestä kunnon naurusta on jo ikuisuus. Huokaisen syvään. Toisenkin kerran. Mitään ei huvittaisi tehdä, voisin vain maata sängyllä ja tuijotella kattoon. Nukahtaa välillä ja sitten vain jatkaa tuijottelua. Ei edes laskea oksanreikiä kattopanelista, tuijottaa vain.
Miksi mikään ei muutu vaikka kuinka yrittää? Kierretään samaa vanhaa kehää
viimeiset 15 vuotta ja sammutellaan tulipaloja aina sieltä missä roihuaa eniten vain jotta voidaan todeta että jossain toisessa kohtaa roihahtaa entistä isommin. Mikä minussa on vikana kun en onnistu tämän paremmin? Mitä voisin tehdä enemmän? Mitä voisin tehdä toisin? Tunnen itseni epäonnistuneeksi äitinä, kyllähän äiti jos tarpeeksi vain yrittää ja rakastaa voittaa kaikki esteet. Eikö niin? Rakastavalla äidillä on lapset jotka tuntevat itsensä rakastetuksi, heillä ei ole ongelmia tai jos on ollutkin niin ne on ratkaistu jo vuosia sitten. Rakastavan äidin lapset... sellaiset tavalliset lapset. Joita nämä minun lapseni eivät ole. Kyllähän minäkin rakastan, rakastan niin paljon että sydämeen sattuu. Ja silti minä en onnistu. Kaikesta rakkaudesta huolimatta. Tässä ollaan. Kaikki yhtä rikkinäisinä kuin aina ennenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti