Fileitä ja putuja

"Mä en syö koska mulla on nälkä", tyttö kiljuu mennessään huoneeseensa ja paiskaa oven kiinni. "Lopeta jo", toinen tyttö huutaa hänen peräänsä sohvalta tuijottaen samalla kännykän näyttöä ja jotain ihme junapeliä jota on innostunut viime aikoina pelaamaan. Poitsu käy samalla pyörähtämässä keittiössä kysymässä mitä on ruokana ja toisella korvalla kuuntelen nuorinta leikkimässä omassa huoneessaan. 

Tuijotan pannulla paistuvia kalkkunan fileitä edessäni. Yritän olla ajattelematta mitään. Onko mun ihan pakko kestää? Mitä jos en kestäisikään? Mielessäni vilahtaa mielikuva dokumentista joka jossain vaiheessa tulee televisiosta. Siinä oman lapsensa omaishoitaja miettii miten lapsellensa käy jos hän ei jaksakaan. Mitä jos itse en enää jaksa? Kuinka lähellä ollaan taas sitä pistettä että niin kävisi. Henkisesti loppu. Sitä minä olen tällä hetkellä. Ehkä oli hyvä että viime vuonna en uskaltanut ajatella tästä vuodesta mitään hyvää, ei sitä ainakaan nyt alkuvuodesta ole näkynyt. Sitä hyvää. Päin vastoin, hullummaksi tämä elämä tuntuu vain menevän. Milloin tulee se hetki jolloin on aika luovuttaa? Mistä sen tietää että se on tullut? Päivä kerrallaan. Pakko jaksaa. Huomenna on uusi päivä. Ei tämä voi ikuisuuksiin kestää. 

"Haluisitko että mä olisin sun vauva?", toinen tyttö tulee viereeni kyhnyttämään. "En haluaisi." "Mutta mehän ollaan aina sun vauvoja", tyttö toteaa minulle uudelleen. "Niinhän te olette." "Putu, putu", tyttö pyytää minulta pusua. Ja minä annan.