torstai 12. maaliskuuta 2015

Meren tummat aallot

Tämä hetki ei poikkeuksellisesti tapahtunut tänään, vaan viime viikon tiistaina. Haluan vakuuttaa teille kaikille jo näin ennen tämän lukemista että olen ihan aikuisten oikeasti kunnossa. Tämä ei ole hätähuuto, eikä myöskään itsemurhaviesti. En aio vahingoittaa millään tavalla itseäni, enkä ketään muutakaan, rakastan elämää aivan liian paljon tehdäkseni jotain niin radikaalia. En myöskään ole masentunut, elämässäni on paljon hyvää ja myös näen sen hyvän ja pystyn kokemaan ja tuntemaan sen kaikki värit, olen vain lopen uupunut. Myönnän että tässä tekstissä uidaan syvissä vesissä, halusin silti jakaa sen kanssanne. Ehkä siitä on lohtua jollekin muulle kenen jalat eivät yllä pohjaan tällä hetkellä.
_ _ _ _ _ _ _ _

Istun yksin laivan buffetissa ja tuijotan ikkunasta aaltoilevaa tummaa merta. Koko maisema näkyy harmaan eri sävyissä, tummanharmaa vesi ja vaalean harmaa taivas.  Taustalla kuuluu muiden ruokailijoiden astioiden kilinää. Aallot eivät ole isoja, mutta laivan jäljiltä näkyy pieniä vaahtopäitä. Miltäköhän tuntuisi jos hyppäisi alas? Tuntisi kylmän veden kastelevan vaatteet. Lähtisiköhän siitä taju nopeasti? Ehtisikö katua? Vai painuisiko veden syvyyksiin samalla tavalla kuin elokuvissa, kädet levällään ja veden pintaa tuijottaen? Joutuisinko paniikkiin?

Mitä muita vaihtoehtoja minulla on? En pysty enää olemaan hyvä äiti, en antamaan lapsille sitä mitä he tarvitsevat. Ja en voi sitäkään tehdä että antaisin heidät pois, se olisi ihan kauheaa. Ei, sen kanssa en pystyisi elämään. Enkä voi vain lähteäkään, jättää heitä jälkeeni ja jatkaa elämää jossain muualla. Olisiko lasten helpompi ymmärtää että äiti on mennyt taivaaseen ja huolehtii heistä siellä ja joku muu, minua parempi huolehtisi heistä sitten täällä kun minä en siihen pystynyt? Ehkä se ei tuntuisi niin paljon hylkäämiseltä kuin se että antaisin heidät pois tai lähtisin itse. Tältäköhän siitä äidistä tuntui kuka silloin ajoi lapset kyydissään linja-auton keulaan? Tunsiko hänkin olevansa umpikujassa josta ei löydy tietä ulos? Olenko itse jo niin syvällä?

Mutta kun en halua! En halua tehdä sitä lapsille, enkä itsellenikään, haluan elää. Haluan että kaikki on taas niin kuin ennen. Haluan että kaikki on hyvin. Haluan taas jaksaa olla äiti, jaksaa hymyillä, jaksaa olla huutamatta, jaksaa tehdä kaikki ne asiat mitkä nyt jäävät tekemättä. Haluan että tytöillä on taas kaikki hyvin. Haluan että saadaan elää rauhassa. 

Vilkaisen kelloa, ehdin vielä käymään tax freessä ostamassa lupaamani tuliaiset. Huomasikohan kukaan? Yritän salaa pyyhkiä silmiä ja niistän nenäni. Tytöille kumirenksuja rannerenkaiden tekoon, poitsulle karkkipussi ja miehelle paljon mynthoneita. Ehkä sieltä löytyisi joku hyvä punkkukin kotiin vietäväksi. 

3 kommenttia:

  1. <3

    Kunpa saisit levätä ja kunpa asiat sujuisivat arkisen tutusti, helposti.

    Miten menee?

    VastaaPoista
  2. Hei! Kiitos kommentista. Päivä kerrallaan täällä mennään, kiitos kysymästä. Välillä on huonompia päiviä ja välillä parempia. Kesää ja aurinkoa kohti. :)

    VastaaPoista
  3. Pari vuotta taakse päin olisin silmät pyörien ihmetellyt, että kuka voi tuntea näin! Tai edes ajatella tuollaisia! Ja äitikin vielä! Nooh, pari vuotta viisastuneena ja yhden 16kk ikäisen erityislapsen jälkeen, voin kyllä hyvin samaistua kirjoitukseesi! Samoja fiiliksiä joskus käynyt mielessä. Varsinkin synnytyksen jälkeen, kun sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Mitä jos juoksis ton valkosen auton alle? Tai ton punasen? Entäs rekka, olis aika varma lähtö silloin? Alkushokin ja masennuksen jälkeen, rakastan elämääni enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Välillä tulee silti hetkiä, kun äiti on "vähän väsynyt". Kiitos tästä ihanasta blogista, jonka kylläkin löysin vasta hetki sitten, mutta luin kaikki kirjoituksesi kerralla, ja aion ehdottomasti jatkaa seuraamista!
    E&L

    VastaaPoista