perjantai 7. marraskuuta 2014

Lahjoja ja neulanpistoja

"Äää... se on ihan pilalla!", tyttö kiljuu sängyssään pää peiton alla piilossa. Istun lattialla sängyn vieressä ja kääntelen käsissäni tytön tekelettä. Ihan hyvältä se mielestäni näyttää, ei mitään vikaa minun silmiini. Neulanpistot hieman harittavat kankaan reunassa, mutta ihan kauniisti se on mielestäni silti tehty. Kaivan pientä päätä esiin peiton alta, mutta hän vain jatkaa ulisemistaan entistä kovempaa. Alan jo tuskastua itsekin. Yritä tässä nyt auttaa toista kun apu ei kelpaa ja ruokakin palaa kohta hellalla. "Nyt riittää", totean tytölle. "Ei mulla tässä koko iltaa ole aikaa istua. Nyt menet keittiöön ja haet sieltä sakset. No, alahan nyt mennä!" Tyttö varmaan kuulee äänestäni että nyt on parempi totella ja rahjustaa keittiöön hakemaan sakset.

Puran pienen pätkän tytön viimeeksi tekemää ommelta, pujotan langan uudelleen neulaan ja ojennan työn takaisin tytölle. Hiljaa tyttö alkaa uudelleen ompelemaan pisto kerrallaan kankaan reunaa. Niin tarkkaan kuin vain pienillä sormillaan voi. "Huomaatko nyt? Huuto ei auta yhtään mitään", kysyn tytöltä. Tytön pää nyökkää myöntävästi. "Mutku mä haluan et tää on täydellinen. Et isi varmasti tykkää tästä.", tyttö kuiskaa minulle. "Ihan varmasti isi tykkää, ihan varmasti", vakuutan tytölle ja halaan häntä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti