"'Cause you're a sky, cause you're a sky full of stars, I'm gonna give you my heart...", nuori yläkoululaistyttö laulaa korkealla lavalla Coldplayn kappaletta. Istun liikuntasalin penkillä ja puristan tiukasti kiljuvaa ja rimpuilevaa tyttö kainalooni. Kuiskailen tytön hiuksiin rauhoittavia sanoja, silittelen hiuksia ja käsivartta. Yritän peitellä kyyneliäni muilta penkeillä istuvilta oppilailta ja olla välittämättä vilkuilevista katseista ja suorista kuiskauksista, mutta en voi sille mitään että tämä kaikki tuntuu niin surulliselta. Tyttö ei vain yksinkertaisesti kyennyt olemaan konsertissa, vaikka mitä toivoisin ja antaisin sydämenikin tytön puolesta.
Hyvä että opettaja soitti eilen ja sovittiin että lähden luokan mukaan konserttiin. Ihan vain varmuuden vuoksi. Mitä jos en olisikaan päässyt töiltäni lähtemään? Näen sieluni silmin miten tyttö saa kohtauksen kaikkien muiden oppilaiden edessä ja miten opettaja yrittää rauhoitella häntä. Pulassahan he olisivat olleet, miten yksi opettaja voi rauhoitella yhtä oppilasta kun mukana on 30 muutakin lasta? Olisiko tämä pitänyt arvata etukäteen, päättää jo ennalta että tyttö ei lähde muun luokan mukana konserttiin vaan jää kouluun vaikka erityisopettajan kanssa? Mistä sen olisi voinut edes arvata että tytölle tulee lukko päälle ja että hän alkaa raivoamaan jo ennen kuin konsertti on alkanutkaan ja yrittää lähteä kotiin? Ei häntä voi kotiinkaan päästää, koulu on kuitenkin koulua, olkoon konsertti tai ei.
"Hyvä on", totean nyyhkyttävälle tytölle. "Nyt lähdetään. Mennään takaisin koululle. Nyt riittää." Tartun tytön käteen ja vedän hänet liikuntasalin ovelle. Matkalla kuiskaan tytön luokkatoverille että hän kertoisi opettajalle että vien tytön takaisin koululle. Helpompiakin päiviä on ollut, tunnen itseni väsyneeksi vaikka päivä on vasta alkanut. Hyvä että olin mukana, mutta... näitä ei vain jaksaisi. Ei kotona, eikä varsinkaan 200 ihmisen läsnäollessa. Tartun rauhoittunutta tyttöä kädestä ja lähdemme kävelemään koululle päin. Kymmenen minuuttia aikaa keskustella tämäkin asia läpi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti