lauantai 16. elokuuta 2014

Erilainen maailma

"Niin, odotus se on pahinta", totean myötätuntoisesti äidille joka odottaa poikaansa käsileikkauksesta.  Mietin mielessäni viime torstaita jolloin pyörin miehen kanssa silmät itkusta punaisena ja kännykkä valmiina kädessä ostoskeskuksessa. Odottaminen todella on pahinta. Tai ei oikeastaan, pahinta on menettämisen pelko. Mikään ei ole enää samanlaista kun on katsonut sitä pelkoa silmästä silmään.

Muiden osastolla olevien vanhempien murheet tuntuvat kovin pieniltä. Mitä sitten jos käsi tai jalka on murtunut? Tai saanut aivotärähdyksen kaatuessaan? Ei tunnu missään! Palaakohan se aika koskaan kun loppujen lopuksi pienestä murheesta kasvaa jälleen iso? Vielä toistaiseksi olen tyytyväinen siihen että tyttö on yhä hengissä. Leikkaus mennyt suunnitelman mukaan ja kaikki tytössä toimii niin kuin pitääkin. Vielä toistaiseksi elän omassa pienessä kuplassani jota rytmittää hoitajien vierailut ja seuraavan lääkeannoksen odottaminen tytölle. Muu maailma jatkakoon menoaan kuplan ulkopuolella. Paljonkohan kello on? Jokohan hoitaja pian toisi lisää kipulääkettä. Silitän verestä punertavia hiuksia varovasti kädelläni.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti