"Ei tässä ole enää mitään järkeä", kuiskaan itselleni. Missään ei ole enää mitään järkeä. Täällä minä seison jälleen töissä, mikki kädessä. Katson humaltuneita ja nauravia ihmisiä ympärilläni. Mitä minä täällä teen? Töissä. Edellinen vapaapäivä oli viime huhtikuussa, ei vapaata arkena eikä viikonloppuna sitäkään vähää. Pakkohan se on ollut töitä tehdä, ei sitä muuten vapaata voi pitää selittelen itselleni. Olisiko kuitenkin pitänyt järjestää tämä viikonloppu jo vapaaksi?
Mietin kotona nukkuvaa tyttöä. Enää 5 iltaa aikaa laulaa tuutulaulu ennen leikkausta. Tai 4 oikeastaan, huominen menee vielä töissä. Mitä jos ne ovat 4 viimeistä iltaa? Voiko sitä antaa itselleen anteeksi sen ettei ole ollut kotona näinä iltoina? Olenko muistanut olla tarpeeksi kärsivällinen? Kuunnellut tarpeeksi? Halannut ja hymyillyt tarpeeksi? Kertonut joka päivä että rakastan? Miksi tänäänkin suutuin ja ärähdin?
Mutta ei tämä ole loppu. Ei tytön eikä minkään muunkaan. Yritän käyttää järkeä. Silti pelko puristaa rintaa ja tunnen palan kurkussani. Pakko jatkaa. Pakko. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Minä _en_ romahda. En. Piste.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti