Rits rats jää vain ritisee ympärilläni. Se on aivan peilikirkasta ja ohutta kuin lasi. Ja jään alla vellova mustanpuhuva hileinen vesi mihin ei missään nimessä halua tippua. Yritän varovasti edetä jäätä pitkin, ennakoida missä kohtaa se voisi pettää ja missä kantaa painoni, siinä kuitenkaan onnistumatta. Hyvänä päivänä se onnistuukin, pystyn painamaan huolet taustalle, hymyilemään, nauramaankin silloin tällöin. Ja sitten tulee taas se hetki, jokin ihan mitättömän pieni asia, vastoinkäyminen, joka murtaa jään ja huomaan pulikoivani hyisessä vedessä.
Mitä sitä voisi jättää pois? Olla tekemättä jotain jotta jaksaisi paremmin? Arjen täytyy kuitenkin pyöriä; tehdä työtä, laittaa ruokaa, huolehtia lapsista ja parisuhteesta, terapioista. Niistä ei voi tinkiä. Entä se muu sitten, kaikki vapaaehtoinen mitä olen luvannut tehdä? Se taas on se pelastusköysi joka minut sieltä vedestä ylös kiskoo, ystävät köyden toisessa päässä. Antavat muuta ajateltavaa, pitävät huolta, tukevat ja saavat auringon paistamaan.
Kyllä se ranta siellä jossain on, vaikka sitä ei näkyisikään, tiedän. Ja kyllä sinne vielä pääsee, vaikka pitäisi mahallaan ryömiä heikoimpien kohtien yli. Ehkä tänään ei siltä tunnukaan, mutta huomenna on uusi päivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti