"Sano se ääneen, sano!" toistelen itselleni. "Epilepsia" "Aivoverenvuoto" "Adhd" "Tarkkaavaisuushäiriö" "Hienomotoriset vaikeudet" "Karkeamotoriset vaikeudet" "Aistiyliherkkyydet" "Agressiivisuus" "Lapsuusiän trauma" "Kielelliset vaikeudet" "Kuullun ymmärtämisen vaikeudet" "Oman toiminnan ohjaamisen vaikeudet" "Allergia" "Atopia" "Keliakia" "Kilpirauhasen vajaatoiminta" Mitähän vielä? Jäikö jotain pois? Unohtuiko?
En pysty, en usko sitä. Sanokoot muut mitä sanoo. En halua uskoa heitä. Mitä sitten jos koko maailma huutaa että lapsissani on vikaa, eivät osaa käyttäytyä, eivät osaa olla? Ne eivät vain koulussa osaa opettaa, ihan ammattitaidottomia kaikki tyynni. Ja jos lääkärit edes joskus puhuisivat suomea niin tajuaisivat miten väärässä he ovat. Ei yhdelle perheelle voi liikoja antaa. Ei yksi perhe pysty kaikesta selviytymään ehjänä.
Jos vain suljen silmäni? Kieltäydyn hyväksymästä tosiasioita. Minun täydelliset lapseni, minun täydellinen perheeni. Ei meissä mitään vikaa ole. Vaaleat hiukset kaikilla lapsilla, tytöillä vihreät silmät niinkuin äidillään, poitsulla taivaansiniset. Täydelliset lapset, kaikin puolin. Valloittavat hymyt kaikilla, sielu täynnä musiikkia. Niin taitavia ja älykkäitä kaikki tyynni. Parempia kuin muiden lapset. Minun omani. Minun lapseni. Minun täydelliset lapseni.
"Räks", yläkerrasta kuuluu hajoavan lasin ääni ja jalkojen töminää. Juoksen portaita ylös katsomaan mitä on tapahtunut. "Äiti, ei me tahallaan tehty sitä. Tuo potkaisi. Mä sanoin tuolle ettei sisällä saa pelata jalkapalloa." Tuijotan lattialla olevia kynttilätuikun sirpaleita. Vihreitä. Minkäköhän värisiä ovat omat epätoivoiset ajatukseni jotka ovat yhtälailla sirpaleina? Toisaalta, vihreä on kevään ja toivon väri. Uuden kasvun ja ajan väri. Käännän katseeni parvekkeelle ja ihaniin keltaisiin narsisseihin. Iltapäivän aurinko paistaa niihin. "Ei mitään hätää, siivotaan vaan sirpaleet pois."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti