"Näillä mennään," lopetan puhelun veljelleni. Olen käymässä läpi ties monettako kertaa viimeisen 1,5 viikon aikana soittokierrosta läheisille. Puuttuuko vielä joku, mietin mielessäni. Olen hetkeä aikaisemmin kuunnellut viimeisimmät tiedot tytön lääkäriltä. En tiedä ovatko uutiset oikeastaan hyviä vai huonoja, mutta sen tiedän ainakin että juuri tällä hetkellä ei ole hengen hätää. Tuntuu hyvältä hengittää edes hieman helpommin kuin viimeiset viikot. Olo on väsynyt, unet jääneet vähiin ja aivojen taustalla pyörivät ajatukset ovat tehneet tavis-elämästä lähes mahdotonta. Koko perheen dynamiikka on ollut sekaisin tämän ajan, hermo kireällä ja pieniä räjähdyksiä siellä täällä koko talo täynnä ja talo taas kuin kaaoksen vallassa. Ja lapset tyytyväisiä kun päivien menuu on koostunut pizzasta, kebabista, hampurilaisista ja muusta roskasta mitä meillä ei normaalisti nähdä muuten kuin kerran kuussa.
Seuraavaksi täytyisi kai tähdätä siihen että elämä palautuisi niin paljon uomiinsa kuin mahdollista. Lähete lasten neurokirurgiselle tulee sitten jossain vaiheessa, mutta ei tässä voi kolmeksi kuukaudeksi heittäytyä elämään kuin pellossa. Onneksi epilepsia lääkitys näyttää nyt kuitenkin toimivan jo suhteellisen hyvin näin aloitusannoksellakin. Vielä kun oman pään saisi käännettyä siihen että katsoo tulevaisuuteen ja jättäisi murehtimisen korkeimman huomaan. Mistähän sitä aloittaisi? Aamupäivä meni nukkuessa, jos sitä nyt jaksaisi jo jotain tehdäkin? Silmäilen siellä täällä lojuvia tavaroita ympäri huushollia. Taidan aloittaa keittiöstä, mutisen itsekseni ja yritän komentaa itseäni tarttumaan toimeen. Kohta, ihan kohta nousen ja aloitan. Pakkohan se on. Pakko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti