"No, miltä se näytti?", tiirailen eeg:n säkkäröitä viivoja näytöllä. "Valitettavasti en voi kommentoida näitä mitenkään, ymmärräthän, lääkäri kertoo sitten kun menette hänen luokseen", hoitaja valittelee minulle. Ei voi kertoa mitään, päässäni kaikuvat hoitajan sanat. Siellä on siis jotain häikkää, ihan selvästi. Muutenhan hän olisi todennut että mitään isoa ei ainakaan näy. Pelko kouraisee rintaa kun tartun tyttöä kädestä ja nousemme portaat lastenlinnan toiseen kerrokseen. Väsyttää niin etten meinaa pystyssä pysyä, unet yöllä jäivät muutamaan tuntiin. Eilinen päivä lastenklinikalla, huonosti nukuttu yö ja tämän päivän jännitys ovat tehneet tehtävänsä mielessäni. Tuntuu etten pysty enää ajattelemaan järkevästi, pienetkin asiat saavat suuremmat mittasuhteet kuin pitäisikään ja vedän jokaisesta hoitajan tai lääkärin hengähdyksestäkin omia päätelmiäni. Mikä on se worst case -scenario nyt? Aivokasvain, verenvuoto vai vain ehkä epilepsia tai tic-liikkeet? Hengitä rauhassa, toistelen itselleni, ei mitään hätää, hengitä vain rauhassa. Minuutti kerrallaan, saat vastauksen ihan kohta.
"Kyllä asia on nyt niin että sieltä niitä häiriöitä löytyi, aivojen vasemmalta puolelta. Näissä tapauksissa käydään aina vielä magneettikuvauksessa. Ihan vain muiden asioiden poissulkemisen takia." kuulen lääkärin äänen edessäni. Yritän tarkentaa katsettani, se tuntuu jotenkin sumuiselta. Potilasohje magneettitutkimukseen, okei, Stesolid ohjeet kotiin, päiväkotiin ja koululle, okei. Yritän kerrata lääkärin ohjeita päässäni, onneksi meidät ohjataan vielä hoitajan puheille joka kertaa vielä kerran kaiken minulle. "Äiti, mä en halua kävellä yksin kouluun. Mitä jos mä saan sellaisen kohtauksen matkalla ja joudun makaamaan maassa?", tyttö kysyy minulta. "Mä vien sut autolla, ja haen kanssa. Kyllä me tää hoidetaan, ei mitään hätää." vastaan tytölle. Torstaina sitten mk.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti