Sataakohan ulkona vettä, mietin itsekseni. Pääsisiköhän sitä lenkille vielä tänään? Kello on jo vaikka mitä, mutta aikaisemminkaan sitä ei ole ehtinyt kun lapset on pitänyt saada ensin nukkumaan. Onneksi tuo poitsu on jo sen ikäinen että pystyy katsomaan nukkuvien tyttöjen perään.
Ai kun olisi ihanaa saada tehdä mitä haluaa ja milloin haluaa. Käydä lenkillä vaikka keskellä päivää tai sitten istua lauantai-iltana terassilla kaikessa rauhassa nauttimassa kylmästä juomasta ja auringon paisteesta. Käydä syömässä jossain aikuisten paikassa, tai shoppailemassa jotain kivaa Jumbosta. Lukea kirjaa kaikessa rauhassa tai pelata miehen kainalossa sudokua. Tehdä kaikkea sitä mitä mieli tekee ilman että joutuu ajattelemaan näitä lapsia. Onhan ne ihania mutta kyllä se harmittaa että muut samanikäisten äidit voivat jo tehdä paljon enemmän kuin minä.
Osaakohan sitä olla enää sen jälkeen kun ei niistä tarvitse huolehtia? Sitten kun ollaan vain kahdestaan miehen kanssa. Mitä ihmettä me teemme sen jälkeen kun päivät eivät ole enää täynnä terapioita ja koulupalavereja? Kun elämä ei enää ole pelkkää alamäestä toiseen matkaamista ja ongelmista selviämistä. Tuleeko sitten tyhjyys vastaan? Tuijotammeko vain toisiamme ja ihmettelemme kuka tuo on kenen kanssa tässä on samassa talossa elänyt viimeiset 20 vuotta?
Ehkä siellä ei kuitenkaan sada, jaksaisikohan se mies vielä lähteä? Olla taas vähän aikaa vaan kahdestaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti