"Niin, ymmärrän kyllä.", takeltelen puhelimeen. "Kiitos kun soitit ja kerroit päätöksestänne." Sinne se meni. Jälleen kerran. Jotain mistä olen toivonut ja haaveillut jo vuosikausia. Toivoin että nyt kun elämämme on uomissaan siihen olisi mahdollisuus. Tunsin että nyt meillä olisi siihen resursseja. Koin että olisin pätevä henkilö varsinkin näiden lasteni takia. Ja kuitenkin meidät tyrmättiin jälleen kerran. Onkohan jossain olemassa toteutumattomien unelmien hautausmaa? Paikka jonne haudataan kaikki ne unelmat joista olen joutunut luopumaan "haastavan kotitilanteen" takia?
Olo tuntuu lohduttomalta. Niin paljon kuin nuo käytävässä möykkäävät mölyapinat antavatkin, se ei riitä tällä hetkellä. Puhutaan kuitenkin Minun Unelmistani. Asioista joita haluaisin ja jotka olisivat mahdollisia ilman näitä rakkaita erityislapsiani. Asioita jotka minulta kielletään yksi kerrallaan vain koska meillä on "haastava kotitilanne". Ovatko minun unelmani liikaa pyydetty? Kuitenkin melkein kaikilla muilla niihin minun unelmiini on mahdollisuus tai sitten he jo elävät niitä unelmiani. Eivät ne niin isoja unelmia ole, ihan tavallisia vain. Osaisikohan sitä lopettaa unelmoimisen? Tai ainakin unelmoida vain asioista jotka ovat mahdollisia? Tai tyytyä tähän kaikkeen hyvään mitä minulla jo on? Ihanat lapset, rakastava aviomies ja onnellinen koti. Tällä hetkellä tuntuu että voisin vain mennä peiton alle piiloon pahaa maailmaa ja unohtaa kaiken.
Kävelen miehen luokse kertomaan uutiset, "me ei päästy siihen mukaan". Mies ottaa minut tiukkaan halaukseen ja silittelee päätäni. "Ei se mitään, itke vain", mies kuiskaa korvaani. Kyyneleet valuvat kuumina pitkin poskiani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti