"Miks sä et sitten anna mulle sellaista lääkettä joka toimii?", tyttö kysyy kyyneleet silmissä ja tuskastuneena lääkäriltä. Vain hetki sitten tyttö on kuiskannut lääkärille ettei voi enää käydä rakkaassa harrastuksessa jos hän ei pysty siellä olemaan. Itse huokaisen vieressä. Viimeiset kaksi kuukautta on ollut yhtä tuskaa niin koulussa kuin vapaallakin kun lääkitystä on säädetty. Ensin laskettu, sitten toista nostettu ja jälleen toistakin nostettu. Ensi viikolla ilmeisesti taas toista lasketaan ja toista nostetaan.
Niin, mitä sitten jos harrastuskin joudutaan lopettamaan? Kuinka paljon takapakkia on tullut tämän 2 kuukauden kokeilun takia kun toimiva lääkitys päätettiin vaihtaa? Kuinka kauan kestää että tytön ystävät koulussa oppivat jälleen luottamaan tyttöön ja siihen että mitään ei tapahdu kun tytön hermot menevät? Vai joutuuko tyttö tästäkin kärsimään koko loppuperuskoulun? Kun kerran yhdenlainen maine on tullut niin miten sen siitä saisi muutettua muiden lasten mielissä? Miksi? Ja koska tämä taas saadaan toimimaan?
Kyllähän minä ymmärrän lääkärinkin näkökannan, hän on se joka tätä ajattelee papereiden ja kylmien lukujen kannalta. Meidän perhe vain on se joka joutuu tämänkin kokeilun seuraukset käytännössä kantamaan. "Sitähän me tässä yritetään, saada se oikea lääke sinulle", lohdutan vieressäni pää painuksissa istuvaa tyttöä. "Kyllä se vielä löytyy, ihan varmasti."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti