Istun työtuolissani ja kuuntelen. Ei mitään. Muutama pieni kahahdus välillä yläkerrasta miehen siellä liikkuessa, mutta muuten aivan hiljaista. Kotona vain me kaksi. Koko viikon jatkunutta rauhaa, pieni reissu kahdestaan alkuviikosta ja sitten vain kotona olemista. Töitä tietysti välillä, mutta muuten ei mitään väliä sillä mihin aikaan herään, milloin syön tai mihin aikaan ajattelin mennä nukkumaan.
Tälläistäkö se olisikin. Elämä ilman lapsia? Kuinkakohan kauan tätä jaksaisi ennenkuin tulisi liian ikävä? Viikon? Kaksi? Kuukausia? Milloinkohan viimeeksi ollaan oltu näin kauan kahdestaan? Ei varmaan koskaan. Ei se niin helppoa ole saada kaikkia lapsia jonnekin muualle edes viikonlopuksi. Kyllähän me tämän tarpeessa oltiinkin. Ja ansaittukin tämä. Takana vaikea alkuvuosi ja edessä vielä vaikeampi syksy, joten hyvä että saatiin hieman hengähtää. Huomenna se sitten loppuu, nuorimmainen palaa ensimmäisenä kotiin mummola-reissulta. Ja parin päivän päästä tytöt. Poitsu onkin sitten poissa vielä ensi viikon. Ulkona paistaa vielä aurinko. Pitäisiköhän sitä lähteä vielä terassille miehen kanssa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti