"Äiti, mä en kestä enää, äiti anna edes vähän vettä, edes ihan pieni huikka, mä en haluu enää olla sairas", tyttö vaikertaa sohvalla kalpeana ja surkean näköisenä. Puolitoista viikkoa sitä on jo talossa ollut ja nyt on tytön vuoro viimeisenä perheestä olla sairas.
Tuntuu oudolta katsella tyttöä joka makaa rauhallisena sohvalla. Ihan kuin paikalla olisi normaalilapsi joka ei edes ole sairas. Ainoastaan poskien kalpeus paljastaa sen että ei tässä ihan terveenä maata. Poissa on kova ääni, riehakkuus, vauhti ja meno jotka normaalisti määrittävät tytön olemusta hyvinkin pitkälle. Muistelen poitsua joka pienenä ollessaan oli todella sairas, mutta vasta viides lääkäri otti meidät tosissaan ja määräsi otettavaksi crp:n. Sitten lähdettiinkin vauhdilla Jorvin sairaalaan osastolle, viikoksi. Taisi poitsu silloin lääkärin silmiin näytti ihan normaalilta terveeltä lapselta kun hän rauhassa istui tuolilla. Eihän lääkäri voinut sitä tietää että terveenä ollessaan poika ei olisi istunut paikallaan minuuttia pidempään, vaikka minä sitä kuinka yritin selittää että kyllä tämä on ihan jotain muuta kuin pientä flunssaa. Olisipa hän kuunnellut minua, oltaisiin päästy niin paljon helpommalla silloin. Ja monta kertaa sen jälkeenkin. Niinkuin silloin kun poitsulta ja tytöltä on ranne ollut murtuneena ja kumpikin käytti kättänsä kuin mitään ei olisi ollut. Vaikea selittää lääkärille että usko nyt, tämä lapsi ei nyt käyttäydy normaalisti kun kaikki kuitenkin näyttää ihan tavalliselta ja terveeltä.
Onneksi nyt kyseessä on kuitenkin vain oksennustauti. Pari tuntia vielä ja kyllä se tyttökin varmasti jo vauhtiin pääsee. Häntä ei todellakaan ole luotu sohvalla makailemaan. "Odota vähän, mä haen sitä vettä niin saat ottaa ihan pienen lusikallisen että pysyy sisällä", lohdutan tyttöä. "Kyllä se tästä vielä helpottaa."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti