Me ja muut

"Kannattaako sitä nyt kaikkea kertoa, ajattele nyt miten vaikuttaa tyttöihin tulevaisuudessa", ääni sanoo puhelimessa. Niinpä, ajattelen hiljaa mielessäni. Hiljaako pitäisi olla? Ihan kuin kyse olisi jostain likaisesta ja kielletystä. Samalla mieleeni tulvii muistoja kaikista niistä sydäntä satuttaneista tapahtumista ja sanoista joita näiden 15 vuoden aikana on riittänyt. "Sinun pitäisi viettää enemmän aikaa lasten kanssa, siitä nämä ongelmat johtuvat", "Tervetuloa juhliimme, ai niin, tämä kutsu on teillä vain aikuisille", "Ei noissa lapsissa mitään vikaa ole, sinä vain kuvittelet", "Etkö sinä osaa kasvattaa lapsiasi?", "Syöttäisit heille sitä ja tätä niin ongelmat poistuvat", "Ettehän ole tulossa kaikkien lasten kanssa?", "Teet vain niin tai näin niin kyllä ne lapset osaavat sitten käyttäytyä", "Kun muistaa vain muutaman kerran muistuttaa niin kyllä ne lapset sitten oppivat", "Kannattiko sitä nyt noin monta lasta tehdä jos ei niiden kanssa jaksa olla?" Ja kaikki ne mulkaisut kaupoissa, ravintoloissa ja muilla julkisilla paikoilla ihan ventovierailta ihmisiltä.

Pitäisikö minun sitten hävetä näitä lapsiani, olla hiljaa ja peitellä sitä mitä meillä tapahtuu ja millaista meillä on? Pitää kulisseja yllä ja lapsia kotona suljettujen verhojen takana vain sen takia että jotkut ihmiset eivät siedä erilaisuutta tai että lähimmäiset häpeävät heitä? Pkle. Ei se minun vikani ole minkälaisia lapsia minulla on. Tai onhan se, periytyviähän nämä ongelmat ovat. Mutta jos puhumalla saan edes hiukan maailmaa suvaitsevaisemmaksi näiden lasten kohdalla ja jos olemalla avoin pystyn tasoittamaan heidän tietään edes hiukan tulevaisuudessa tai jos saan lapset ja muutkin ymmärtämään että siinä että on erilainen ei ole mitään vikaa niin kaikki tämä on hintansa arvoista. Lapseni ovat sen arvoisia.

Verta ja hampaanjuuria

"Verta! Verta! Verta", tyttö huutaa hysteerisenä huoneessaan. Vain hetkeä aikaisemmin sisko oli poistunut huoneesta ovet paukkuen. Komennan tytön lähimpään vessaan ja kävelen itse ripeästi perässä. Tyttö seisoo lavuaarin edessä naama verta valuen ja ulisee. Sitaisen tytön hiukset lenkille ja alan hellästi huuhdella hänen kasvojaan samalla rauhoitellen häntä. Nopean tarkastuksen jälkeen totean että se on vain nenä josta veri valuu. Siskokin saapui roikkumaan oven pieleen. "En mä äiti tahallani sitä tehnyt ja tuo aloitti", sisko tilittää minulle. Niinpä niin, eihän se vika koskaan ole itsessä, vaan aina toisessa. Eikä koskaan mitään ole tahallaan tehty. Vaikka siitä muistutetaan päivittäin että toista ei saa satuttaa, niin miten sitä kuitenkin tapahtuu säännöllisin väliajoin? Kumma juttu.

Koettelen samalla tytön nenänpieltä ja hampaita. Etuhampaat heiluvat ihan selvästi. Huudan miehelle että hänkin tulisi kokeilemaan. Kyllä, kyllä ne heiluvat. "Taisi tulla Haartmanin reissu tälle illalle", mies toteaa. Katson tyttöä joka tuijottaa minua kyyneleisillä suurilla silmillä. "Äiti, putoavatko minun hampaani?", tyttö kysyy minulta ja nyyhkäisee. "Tuskinpa ne siitä mihinkään putoavat, mutta käydään nyt siellä hammaslääkärissä varmuuden vuoksi", vastaan tytölle. Olisi tälle illalle kyllä ollut parempaakin tekemistä, mietin itsekseni.

Menetyksen surua ja piilosilla oloa

"Miten teillä on viime kuukausi mennyt?", lääkärin lempeä ääni kysyy minulta. Vilkaisen tyttöä joka leikkii lattialla ja purskahdan itkuun. Nostan käteni kasvoilleni mutten voi estää kyyneleitä valumasta. Miten voisin saada kerrotuksi lääkärille ne kaikki tunteet, sen miten raskas kuukausi on ollut. Viimeisen vuoden ajan minulla on ollut tyttäreni. Iloinen, empaattinen, jääräpää tyttäreni. Nyt olen kuitenkin saanut hänen tilalleen jälleen kirjainsarjan ja nipun oireita. Kaikki ne asiat jotka peittävät alleen sen todellisen tytön josta näkee enää vain pilkahduksia silloin tällöin. Kirjainsarjan joka aloittaa älämölön kuudelta illalla, joka ei toisaalta pysty keskittymään mihinkään ja toisaalta taas uppoaa siihen omaan maailmaansa niin ettei tiedä missä tässä maailmassa mennään. Oireet joihin kuuluu pinnan katkeaminen pienestäkin asiasta ja suutuspäissään tavaroiden heitteleminen.

Ei minua lohduta tällä hetkellä se, että ehkä se toinen lääke auttaa joskus. Eikä se, että maailma ei lopu tähän. Minä haluaisin vain saada tyttäreni takaisin, sen tyttären joka kysyy minulta miksi itken ja halaa minua. Tai nauraa hervottomasti onnettomille vitseilleni yhdessä kanssani. Siellä se on piilossa kaiken tuon muun alla. Ja kyllä minä sen tytön vielä sieltä kaivan esiin. Minä lupaan.

Raivoa ja tiukkaa halia

"Shh, shh, ei mitään hätää", silittelen minua tiukasti halaavaa ja nyyhkivää tyttöä sylissäni. Nostan tytön pään olkapäältäni ja katson häntä suoraan silmiin. "Mä rakastan sua ihan valtavasti, tiedäthän", sanon tytölle. "Sähän rakastat aina kaikkia", tyttö vastaa minulle. "Mutta mä rakastan just sua ihan valtavasti, kaikesta tästä huolimatta."

Näin nopeasti ne osat vaihtuvat. Viimeisen tunnin ajan se olen ollut minä joka olen pidellyt raivoavaa tyttöä halausotteessa. Maannut sängyssä tytön jalat omien jalkojeni välissä ja tytön kädet tiukasti rintaani vasten omat käteni tytön ympärillä. Kuunnellut miten tyttö raivoaa minulle ja käskee päästämään irti. Valuttanut kyyneleitä tytön hiuksia vasten kun olen yrittänyt estää tyttöä satuttamasta itseään tai minua. Tai hajottamasta huonettaan. Kironnut mielessäni lääkäriä joka on tytön lääkitystä pienentäessään saanut minut taas tähän tilanteeseen. Toivonut ja odottanut että tyttö saa käytyä raivonsa läpi, huudettua kaiken tuskan ja ahdistuksen sisältään.

Nyt väsyttää. Ranteeseen ja kyynärpäähän koskee. Tunnen jomotuksen myös silmäkulmassani mihin tytön pää osui hänen tempoessaan otteessani. Pahinta on kuitenkin se, että myös sydämeen sattuu. Sydämeen  sattuu kun joutuu katsomaan miten pieni tyttö joutuu kamppailemaan itsensä kanssa. Miten pieni tyttö joutuu purkamaan kaiken sen päivän mittaan kertyneen yrittämisen ja kilttinä olemisen ulos yhtenä isona ryöpsähdyksenä kun ei vaan enää jaksa yrittää. Kun joutuu näkemään miten hämmentynyt tyttö itse on omasta käyttäytymisestään, kun hän ei ymmärrä miksi toimii siten kuin toimii.

Tyttö irrottaa otteensa kaulastani ja pyyhkii kyyneleitään. Haluaa mennä katsomaan lastenohjelmia siskojen kanssa. Huokaan, itselläni tulee kestämään paljon kauemmin aikaa toipua tästäkin kerrasta.

Discoilua ja liean päästöä löysemmälle

"Oliko sulla kiva ilta?", kysyn tytöltä kun vihdoin istumme autossa matkalla koulun halloween-discosta kotiin. "Oli.", tyttö vastaa. "Niin minullakin, olen oikein ylpeä sinusta kun ilta meni niin hyvin.", juttelen tytölle ja hymyilen. Kerron miten kivaa oli kun kaikille jäi illasta hyvä mieli, niin tytölle kuin minulle ja isällekin.

Muistelen mielessäni viime vuoden discoa joka päättyi yhdenlaiseen katastrofiin ja aikaiseen kotiinlähtöön. Nyt oli ilta mennyt hyvin, mies oli lähtenyt toisen tytön kanssa aikaisemmin jo kotiin kun tyttö sitä itse pyysi ja toinen tyttö oli jäänyt minun kanssani discoilemaan illan loppuun saakka. Ja melkein loppuun ilta olikin mennyt ihan mallikkaasti. Viimeisen puolen tunnin ajan näkyi että lääkkeen vaikutus oli jo loppunut ja tyttö vietti sen juosten ympyrää koulun salin ympäri. Mutta tappelua ei tullut mistään asiasta, ei kiistaa kavereiden kanssa ja ne muutamat poikien jahtaamisetkin loppuivat siihen kun huomatin rauhallisesta käyttäytymisestä. Pojat kuulemma olivat itse ehdottaneet hippaa. No, mikäs siinä mutta hippaleikki ei ole oikeassa paikassa koulun discossa.

Kotiin tullessa siskot ovat jo nukkumassa ja pikaisten iltapuuhien jälkeen viimeinenkin pieni pää nukahtaa tyynyä vasten. Miehen kanssa istahdamme sohvalle vierekkäin ja käymme vielä pientä kertausta illan kulusta. Ihanaa miten hyvin ilta oli sujunut ja miten teimme oikean päätöksen siitä että toinen tyttö sai jäädä vielä discoon vaikka toinen jo olikin valmis lähtemään kotiin. Miten vaikeaa yleensä on tehdä päätös siitä että antaa tytön yrittää jos vaikka tällä kerralla jokin asia jo sujuisikin hyvin, eikä toimia vain sillä perusteella että kun viimeeksi ei sujunut niin ei se suju nytkään. Miten vaikeaa on yrittää toimia sillä hennolla viivalla jonka alle jäädessä koko loppuillasta tai päivästä tulee katastrofi ja yli päästessä kaikki sujuu hyvin ja tyttö saa onnistumisen kokemuksia jotka sitten kantavat pitkälle. Milloin on oikea aika antaa lisää liekaa ja milloin sitä pitää vielä tiukalla. "No, ainakin tällä kerralla onnistuimme", totean miehelle ja hymyilen hänellekin.

Kun kissa on poissa, hiiret hyppivät pöydällä.

"Senkin paskiainen, ala vetää, mä en halua enää ikinä nähdä sua", tyttö kiljuu pää punaisena huoneessaan. Suljen oven perässäni ja lähden laulamaan tuutulaulua muille lapsille. Toivottavasti hän rauhoittuu pian, muuten tästä tulee piiiiiitkä ilta. "Äiti, et sä voisi tehdä jotain, mene vaikka laulamaan sille tuutulaulu, mua väsyttää, mä en oikeesti jaksa kuunnella tuota huutoa", toinen tyttö anelee minulta. Yritän selittää miten en voi mennä sinne enää, olen jo kolme kertaa yrittänyt saada tyttöä rauhoittumaan, puhunut häntä vessasta lukkojen takaa pois ja pidellyt sylissä, mutta enää en voi palkita sitä että hän huutaa ja haukkuu minua sillä että lipeän nyt tästä asiasta. Että kyllä sisko kohta rauhoittuu, ei hän koko iltaa jaksa huutaa. Toivottavasti, lisään mielessäni. Seuraavaksi alkaa kuulua seinän paukutus tytön huoneesta. Hän potkii jaloillaan seinää ja yrittää saada minut sillä huoneeseen. Nyt pieninkin jo anelee siskoa lopettamaan. Yritän itse pysyä tyynenä kaiken keskellä. Onneksi olen lopen uupunut, muuten ei pinna kestäisikään. Mitä väsyneempi sitä on, sitä vähemmän sitä jaksaa lapsille huutaa. Tietyn pisteen jälkeen tietenkin.

Sohvalla istuessani ja tytön potkimista kuunnellessani sadattalen itseäni. Miten menin taas tähän lankaan? Enkö taaskaan ole oppinut mitään? Mies lähti työmatkalle ja pitäisihän minun tietää että silloin ei voi järjestää mitään ylimääräistä ohjelmaa tai käy näin. Jostain kumman syystä luulin että voisin viettää kivan illan kaikkien lasten kanssa yhdessä, käydä ensin leffassa katsomassa Smurffit ja sen jälkeen mäkkärin kautta kotiin. Sitten vain lapset nätisti iltapuuhiin ja nukkumaan. Just joo. Ihan kuin sellainen olisi mahdollista meidän perheessä. Kun yksi palapelin palanen, tällä kertaa isä on poissa kuvioista, kaiken muun täytyy pysyä mahdollisimman normaalina. Tai sitten käy näin, joku lapsista lähtee käymään ylikierroksilla ja pistää kaiken ranttaliksi. Tällä kertaa siitä syystä että olisi saanut lukea kirjan vasta iltapuuhien jälkeen sängyssä. Eihän se tytön vika ole, minun vikanihan se on etten taaskaan tajunnut tätä ajatella ennakkoon. Sitä vain luulee että eihän tässä mitään, hyvinhän se tällä kertaa menee.

Huoneessa on syvä hiljaisuus, nukahtikohan tyttö? Käyn kurkkaamassa ovelta tyttöä. Hän on riisunut vaatteensa ja nukkuu sängyssään kuin pieni enkeli. Vedän verhot ikkunan eteen ja ruuvaan kattolampun polttimon paikoilleen. Se oli ollut pakko kiertää irti kun tyttö rämppäsi valoja kiukuspäissään. Silitän hellästi vaaleita hiuksia ja kuiskaan hyvää yötä. Täytyy sitten aamulla käydä tämäkin lävitse.

Yksinäisyyttä ja ikävöintiä

"Hei hei Rakas, rakastan sua", lopetan puhelun miehelleni. Istun laivan ikkuna-aukossa ja katselen alhaalla käveleviä ihmisiä. Lähdin vasta tänä aamuna 2 yötä kestävälle koulutusristeilylle, mutta nyt jo ikävä ja syyllisyys on vallannut mielen. Katselen miten vastapäisen hytin ikkunassa kolme tyttöä kuikuilee innoissaan bromenaden tapahtumia ja tunnen miten sydän pakahtuu rinnassa. Miten voikin olla niin kahtiajakoinen olo?

Toisaalta odotan innoissani sitä että saan keskittyä vain työhön liittyviin asioihin, miettiä sitä mitä pitäisi tehdä töissä toisin, miten markkinoida ja miten saada lisää asiakkaita. Odotan sitä että saan olla vain yksin, huolehtimatta mistään muusta kuin omasta itsestäni ja siitä että olen ajoissa luennolla. Sitä että saan hengähtää hieman kaikesta kotona tapahtuvasta häslingistä. Ja toisaalta sitten se toinen puoli minusta miettii että saiko mummo vietyä toisen tyttären terapiaan ajoissa ja onko kotona kaikki hyvin. Pärjäävätkö he ilman minua nämä pari päivää? Tämä taitaa olla se syy miksi määrittelen itseni aina ensin äidiksi ja sitten vasta muilla määreillä kuten vaimo, tai yrittäjä?

"Tämä tauko on niin tarpeen, tämän jälkeen jaksan taas olla parempi äiti lapsille, ja vaimo miehelle. Kyllä minä selviän, kyllä he selviävät. Minun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä että olen Työmatkalla. Piste. Eihän tämä ole kuin 2 yötä.", yritän vakuutella itselleni. No, tänne on lähdetty, turha sitä on enää ruikuttaa. Parempi lähteä kuuntelemaan sosiaalisen median markkinoinnista. Sieltä löytyy varmasti jotain myös kotiin vietävää. Karkkien ja viini lisäksi.

Äiti-angstia ja kapinaa

"Pälä pälä pälä" tyttö huutaa mennessään ja paiskaa oven kiinni. Yritys vol4 takana matikan läksyjen suhteen. Huokaan syvään ja nojaan päätä käsiini keittiön pöydän ääressä. Ihmettelen itsekin miten pystyin olemaan huutamatta vaan selitin ihan rauhallisesti että jos et halua kuunnella mitä minä puhun niin minun ei ole pakko auttaa. Minun ei ole pakko kuunnella kun huudat, kiukkuat ja raivoat siinä vieressä. Ja että kun olet rauhallinen niin autan kyllä edelleen.

Mieleeni nousee kuitenkin kapina. Miksi minun täytyy auttaa tyttöä läksyissä? Eikö se ole opettajan tehtävä antaa sellaisia läksyjä joita lapsi pystyy itse kotona tekemään? Miksi minun täytyy istua illasta toiseen kiukuttelevien lasten vieressä ja yrittää pysyä rauhallisena ja selittää että näin tämä asia tehdään? Miksi minun täytyy katsoa wilmasta päivästä toiseen opettajien lähettämiä viestejä lapsista? Istua palaverista toiseen miljoonassa eri paikassa? Lähettää hakemuksia sinne ja tänne? Hoitaa sitä ja tätä? Kuunnella miten kehutaan miten yhteistyökykyinen vanhempi minä olen ja miten kaikki asiat sujuvat niin hyvin meidän kanssa? EN HALUA! EN SITTEN YHTÄÄN!

Haluan vain kohauttaa olkaani, ei ole minun ongelmani. Mitä sitten jos läksyt jää tekemättä? Mitä sitten jos koulussa on ongelmia karkailun kanssa? Mitä sitten jos terapiat tai lääkkeet jäävät hakematta tai ottamatta? SO WHAT? Ketä kiinnostaa? Niinhän suurin osa vanhemmista kuulemma tekee. Minä haluan kanssa. Hoitakoot joku muu. Ei kiinnosta! Siirryn keittiöön siivoamaan sitä ja puran turhaumaa tiskipöytään.

Pieni niiskautus kuuluu pöydän äärestä ja huomaan tytön menneen tekemään läksyjä. Kohta hän siirtyy viereeni ja ojentaa matikan kirjaa. "Äiti, miten tää tehdään?" "Mennäänkö pöydän ääreen niin katsotaan yhdessä?", ehdotan tytölle. Yritys vol5.

peura ajovaloissa

"Joko sä lähdet, äiti, joko sä lähdet?", pieni ääni kysyy edestäni. Seisomme koulun pihalla muiden lasten joukossa. Silmät katsovat suurina  minuun ja pienet kädet puristavat rystyset valkoisina repun hihnoja. Otan tytön halaukseen ja kuiskaan korvaan "kyllä sä pärjäät, ihan varmasti". Mainitsen vielä nimeltä pari tyttöä samalta luokalta ja kehoitan tyttöä tyttöä etsimään heidät. Sisko on jo lähtenyt koulun pihalta etsimään parasta kaveriaan, työnnän hellästi kädellä toisenkin tytön matkaan. Hitain askelin tyttö lähtee kulkemaan kohti koulun ovea ja muita lapsia, seuraan katseellani hänen menoaan ja tähyilen samalla toista tyttöä. Tuolla hän mennä porhaltaa, selvästi löysi ystävänsä. Sitten huomaan toisenkin tytön löytäneen opettajansa. Onneksi hän oli tullut pihalle lapsia vastaan ja luokan tytöt olivat kerääntyneet hänen ympärilleen kertomaan kesän kuulumisia, omanikin heidän joukossaan. Huokaan helpotuksesta.

Kuinkakohan kauan tätä vielä jatkuu, tytön pelkoa siitä että tässä koulussa kävisi samalla tavalla kuin edellisessä koulussa? Kuinka kauan kestää saavuttaa luottamus siihen että hänet hyväksytään juuri sellaisena kuin hän on, eikä hänen tarvitse enää pelätä sitä että muut kiusaisivat tai eivät haluaisi leikkiä hänen kanssaan. Onneksi olin lähtenyt mukaan viemään tyttöjä kun toinen heistä selvästi sitä tarvitsi, mietin mielessäni kun poljen pyörällä kotiinpäin. Onhan se vähän hölmöä isoja kolmasluokkalaisia saattaa, mutta tämä kuitenkin oli ensimmäinen kerta kun he lähtevät kouluun itsenäisesti ja vielä pyörillä. Tähän asti olen voinut luottaa koulutaksin turvalliseen kyytiin, kotitie ja lähitiet ovat sen verran vaarallisia etteivät tytöt vielä viime vuonna olisi siihen itse pystyneet. Nytkin ollaan koko kesä harjoiteltu pyörällä ajamista ja tuota kilometrin matkaa kouluun. Olihan se viipottamista, puolet liikennesäännöistä tuntui olevan hukassa koulun aloitusinnostuksen takia. Kumpikin meinasi mennä tien yli punaisilla valoilla, katsoivat kyllä tuleeko autoja, mutta kyllä se tästä varmasti. Jospa vielä kuitenkin tämän viikon ainakin ajelisin perässä kouluun ja varmistaisin että pääsevät ehjänä perille.

Sipsiä ja karkkia

"Äiti, me ollaan täällä lammella." tytön ääni kertoo minulle puhelimessa. "Sisko sanoi että sä annoit luvan. Ethän suutu mutta me käytiin kaupassakin. Me ostettiin sipsiä ja karkkia, ostettiin me pikkusiskollekin. Ja sitten me käytiin kirjastossa, otettiin sellaiset kirjastokortinsaamislappuset. Ootko sä vihainen meille? Ei meillä ole avainta mukana mutta kyllä me tiedetään miten sisälle päästään. Ei tietenkään mennä uimaan lampeen kun eihän meillä ole uikkareita edes päällä."

Luulisi että kun aamulla lähtee niin että tytöt ovat vielä sängyssä heräilemässä, sitä voisi luottavaisin mielin olla tunnin puolitoista poissa ja sitten tulla takaisin kotiin aloittelemaan päivää niin että mitään ihmeellistä ei sillä välillä ole tapahtunut. Miten ihmeessä ne kaksi ovat ehtineetkin nousta ylös sängystä, pukea, kävellä kylille, käydä kaupalla ja kirjastossa sillä aikaa kun normaali kouluaamuna eivät olisi päässeet edes aamupuuhia suorittamaan. Ei siitä vihainen voi olla, kyllä tytöillä on ollut lupa mennä lammelle. Mutta olisi sitä lupaa voinut kysyä siihen kaupassa ja kirjastossa käyntiin.

Kotiin tultuani tytöt istuvat nätisti sohvalla lukemassa kirjaa. Ihan kuin eivät olisi koskaan missään muualla olleet ollutkaan. Menen tyttöjen eteen polvilleni ja kerron jälleen kerran miksi lupa pitää kysyä jos jonnekin meinaa mennä. Miten joutuu vaikeuksiin jos sitä lupaa ei kysy. Tytöt jälleen kerran lupaavat että kyllä he ensi kerralla muistavat kysyä sen luvan. Muistutan myös valehtelusta ja sen seurauksista. "Äiti, saadaanko me nyt syödä nämä sipsit ja karkit mitä me ostettiin." Mitä siihen voisi enää sanoa? "No, syökää nyt. Mutta tässä oli sitten teidän lauantai-karkkipäivä." Jospa sitten seuraavaksi keskustelisi poitsun kanssa siitä että ovi muistetaan laittaa kiinni ja lukkoon jos talo jää tyhjäksi lähtiessä kylille.

Kesäfiiliksiä suunnalla jos toisella

"Jes, hyvät todistukset ja kaksi stipendiä" hehkutan ystävälleni kevätjuhlien jälkeen. Toinen tyttö ja poitsu saivat stipendin koulumenestyksestä ja todella hyvän todistuksen. Ja kun ottaa huomioon millainen viimeiset 2 vuotta toisella tytöllä on ollut niin odotettua parempi todistus hänelläkin. Tästä se alkaa. Tunnen miten hymy on levinnyt koko kasvoilleni, vihdoinkin tuntuu etteivät kaikki ne taistelut ja tunnit lasten koulun kanssa ole menneet hukkaan. Nyt näkyy niitä tuloksiakin vihdoinkin ja tätä on odotettukin. Jes, meidän perheellä menee hyvin!

Ja sitten palaan taas tähän päivään ja alan miettiä edessä olevaa kesää. Kokonaiset 2,5 kuukautta ilman selvää päivärytmiä jonka koulu on tuonut, kokonaiset 2,5 kuukautta aikaa tapella sisarusten kanssa aamusta iltaan kun ei ole mitään tekemistä ja muitten naama alkaa kyllästyttää. Miten tästä selviää hengissä? Miksi olen jälleen siirtänyt kesän suunnittelua päivästä toiseen että kyllähän sitä ehtii? Toukokuu on aina täynnä palaveria koulujen, lääkärien ja terapeuttien kanssa, kaikki haluavat saada asiat pois alta ennen kesän taukoa ja itse olen juossut paikasta toiseen minuutti-aikataulun perässä. Ja tässä sitä ollaan, kesä on alkanut.

Jos tällä viikolla tämä lapsi olisi tuolla ja tämä kotona (muista terapia!). Jos sitten silloin saisi yhden lapsen vaikka sinne ja nuo taas ovat kotona. Tuossa on poitsun rippijuhlat (miten siitä niin iso on ehtinyt tullakin?!), tuossa taas mennään viettämään parisuhdeaikaa miehen kanssa viikonlopuksi Tampereelle (luojan kiitos!). Tuossa taas ystävien häät (ihanaa!). Onneksi tytöt saivat trampoliinin syntymäpäivälahjaksi mummolta ja enolta, siinä varmasti vierähtää tovi jos toinenkin pomppiessa. Ja sitten jos loput päivät yrittäisi viettää rannalla, tytöt melskaamassa vedessä ja minä kiljumassa kuivalla. Ja tietysti herätykset aamulla normaalisti, lääkitykset (muista pitää kesätauko jossain vaiheessa), illalla nukkumaan samaan aikaan kuin talvellakin ja ruoka-ajat (!) niistä ei sovi lipsua. Mahdollisimman normaalirytmi niin ehkä se syksykin vielä tulee ja arki sen myötä. Tuntuu kuin jotain olisi unohtunut? Ai niin, minun lomani. Mitä se on?

Vesileikkejä ulkona

"Tytöt, kotona ollaan!" huikkaan ovelta. Vastassa pelkkä hiljaisuus. Käyn lävitse koko talon ja totean että tyttöjä ei näy missään. Kurkkaan eteiseen ja totean että ulkovaatteet ja kengät ovat poissa, tytöt ovat ulkona siis. Seuraava tarkastus, toinen avain on poissa ja puhelin eteisessä. En siis mistään voi tietää että missä tytöt ovat tai koska aikovat tulla kotiin. Ei auta kuin odottaa.

Tunnin päästä ovi kolahtaa, olen ehtinyt jo moneen kertaan käydä ikkunasta katsomassa näkyykö missään pieniä päitä. Katselen tyttöjä kun he riisuvat vaatteita, vyötäröön asti märkinä. Mitä on tapahtunut? Missä te oikein olette olleet? Miksi te olette märkiä kainaloon asti? Aloitan tenttaamisen. Muutaman kaartelun jälkeen painuneista päistä kuuluu tunnustus, olivat olleet lammella ja mulahtaneet heikkoihin jäihin. Sydän jättää muutaman lyönnin väliin ja aivoissa lyö tyhjää. Että mitä? Lammella? Heikoilla jäillä? Jäät pettäneet? Mitä ihmettä teidän päässä on oikein liikkunut? Kuinka monta kertaa ollaan puhuttu siitä että jäälle ei mennä? Kuulen miten ääneni huutaa tytöille. Eivätkö he ole tajunneet että siinä voi kuolla? Mitä minä olisin tehnyt jos he eivät olisikaan päässeet sieltä ylös? Voi Herra Isä! Yritän kasata itseni ja komennan tytöt lämpimään suihkuun. "Oletko äiti ylpeä meistä kun me mentiin ulos ihan komentamatta?", pieni ääni kysyy. Mitä siihen voisi enää sanoa?

kipua, haavoja ja anteeksipyyntöjä

"Äiti, mikä sun lempiväri on?" "Violetti", vastaan. "Ai niin kuin liila?", toinen tyttö kysyy. Hymähdän itsekseni, olen aina kapinoinut liila-sanaa vastaan. Mielestäni se ei ole väri eikä mikään. Kohta hän tuleekin luokseni ja kertoo miten on tehnyt koristekäärmeitä yöpöydälleni koristeeksi, sinisiä ja punaisia kun violettia ei ollut. Ihana miten hän yrittää lohduttaa kun istun sohvalla kyyneleet silmissäni siskonsa takia.

Käsivarsiani pakottaa lyönneistä, päätäni särkee laatikon osuttua siihen. Onneksi poskessani oleva haava ei vuoda sen enempää. Hyvä että sain väistettyä muita heitettyjä tavaroita. Mietin miten olen alkanut pelkäämään tytön raivokohtauksia. Hän on jo niin voimakas että fyysisesti kyllä pärjään hänelle, mutta lyönnit ja potkut jättävät jo jälkensä minuun. Ja tänään sakset poskeeni. Miten tässä on näin käynyt? Miten pientä kahdeksan vuotiasta tyttöä voi pelätä? Mitä jos muutkin lapset alkavat pelätä hänen kohtauksiaan? Mitä jos hän lopulta saa koko perheen kävelemään varpaisillaan kotona? Paikassa missä kaikkien tulisi tuntea olonsa turvalliseksi, hyväksi ja rakastetuksi. Miten uskallan enää laittaa hänelle rajoja, olla se kasvattava vanhempi joka ohjaa häntä oikeaan suuntaan?

Tytön huoneessa on hiljaista. Pian kuulen oven avautuvan. Tyttö tulee luokseni ja ojentaa tekemäänsä kaulakorua ja anteeksipyyntökorttia. Otan tytön kainaloon ja jälleen kerran kuulen ääneni selittävän hänelle miten ehdoton sääntö kotona on ettei toista saa satuttaa. Ei lapsia eikä äitiäkään. Miten äiti kyllä rakastaa häntä, mutta miten silti ei saa satuttaa. Kerron miten käsiä ja päätä koskee ja näytän poskessa olevaa haavaa. Tyttö puhaltaa poskeeni ja neuvoo miten kylmä auttaa käsivarsien särkyyn. Pyytää vielä kerran anteeksi. Ei auta, pakko pysyä lujana tytölle. Sanoa että alkuperäinen suuttumisen aihe ei ole muuttunut mihinkään. Yllättäen tyttö myöntyy ja pysyy rauhallisena. Ei enempää kipua tänään, onneksi. Olen väsynyt.

kiirettä pukkaa

"Voi luoja..." totean miehelle kun katson sähköpostiani. Wilmasta on tullut 8 viestiä tänään! Kirjaudun wilmaan ja katselen otsikoita. Kummallekin tytölle pari viestiä ja loput poitsulle. Ei näyttäisi olevan mitään pahempaa onneksi.

Ei auta kuin käydä käsiksi, huokaisen ja huudan pojan paikalle. Tenttaan poitsua siitä miksi poika on sanonut että sai luvan lähteä koulusta kotiin aikaisemmin ja kuitenkin wilmaan on ilmaantunut poissaoloilmoitus. Päätän laittaa selvityksen kysymysmerkillä opettajalle. Huomennakin on näemmä urheilupäivä, mitähän poika on päättänyt ko. päivänä tehdä? Ei ilmeisesti mitään maksullista ainakaan.

Sitten vielä toiselle tytölle luistimet mukaan huomiseksi ja toiselle pitäisi saada järjestettyä sukset koululle. Koulutaksi ei enää suksia ota kun ei ole varattu viikkoa aikaisemmin. Ehkä sitä sitten joutuu ajelemaan koululle aamulla. Pitäisiköhän peruuttaa huomisen aamutaksit kun kerran koululle olen menossa jokatapauksessa? Mutta nuorin on kipeänä, vahtisikohan poika häntä sillä aikaa kun ei sitä oikein mukaankaan voi ottaa? Ja torstaina on ystävänpäivädisko, ovatkohan tytöt menossa? Tarvitsevat näköjään apua järjestelyyn, miten sitä ehtisi auttaa? Jos nuorin on vielä kipeänä niin miten minä sitten hoidan homman?

Lisäilen tapahtumia kännykän kalenteriin. Luojan kiitos meillä on yhteinen kalenteri miehen kanssa, muuten tästä ei tulisi mitään. Maanantaina terapiaa, bassotuntia ja minulla illalla menoa. Tiistaina urheilua kaikilla koulussa ja minulla illalla työkeikka. Keskiviikkona terapiaa, judotuntia, nuorimman hoitokeskustelua ja minulla pävällä ja illalla työkeikat. Torstaina teatteria koulussa, pianotuntia, ystävänpäivädiskoa ja miehellä illalla töitä. Perjantaina lastenpsykiatrisella hoitohaastattelua, miehellä saunailtaa ja minulla työkeikka, lasten vientiä sinne sun tänne hoitoon. Lauantaina ehtii ehkä hengähtääkin ja sunnuntaina jälleen työkeikka. Jossain välissä täytyisi tehdä toimistotöitä päivälläkin. Ja nuorin kipeänä kotosalla. Mies käskee motkottaa vielä siitä että hän on päivällä töissä ja nytkin käyttää iltansa minun keikkakamojen pakkailuun. Väsyttää pelkkä viikon ajattelukin. Jospa sitä jossain vaiheessa ehtisi nukkua ja laulaa edes muutamana iltana tuutulaulun lapsille. Mies tulee halaamaan ja huokaisee, "voi sun kanssa". Ai niin, huomiseksi eväät toiselle tytölle kouluun, muistan ja lisään senkin kalenteriin.

Itkuisia iltapuuhia

"Se kuka aloittaa, se hoitaa loppuun. Se kuka aloittaa, se hoitaa loppuun. Se kuka aloittaa, se hoitaa loppuun..." hoen mielessäni ja nieleskelen jälleen kerran kyyneleitä kun kuuntelen tytön kiljuntaa vessasta. Kuulen miehen rauhoittavan mutta tiukan äänen ja tytön sanat ettei häntä saa kiusata. Mieli tekisi mennä mukaan, halata tyttöä, selittää ettei tarvitse kiljua ja antaa vain asian olla. Puren kuitenkin hammasta ja pakotan itseni istumaan sohvalla. Mies aloitti tämän, joten mies lopettaakin tämän. En vain voi mennä murentamaan miehen tekemisiä ja sanomisia. En vaikka kuinka sattuisi tytön itkeminen. Ja tiedänhän että kyse ei edes ole siitä että tyttö ei haluaisi tehdä niitä iltapuuhia. Hänen on vain pakko purkaa paineet sisältään.

Tyttö ryntää ovet paukkuen ja hysteerisenä huoneeseensa. Huutaa miten ei kestä enää miten häntä kiusataan, miten hän on saanut tarpeeksensa. Mies kävelee rauhassa perässä ja kohta kuulen taas hänen rauhallisen äänensä. Itse en varmaan tänään pystyisi samaan. Hetki vielä huutoa ja sitten pieni ääni sopertaa miehen sylissä miten ei halua mennä enää kouluun. Miten ei halua että pojat enää kiusaavat häntä, nimittelevät, tönivät, lyövät ja potkivat. Satuttavat. Mies muistuttaa jälleen kerran että enää sinne kouluun ei tarvitse mennä, kohta tyttö pääsee uuteen kouluun missä ei enää kiusata häntä. Kuulen miten pieni ääni kysyy että mitä jos siellä uudessakin koulussa kiusataan, mitä jos sielläkään ei tykätä hänestä? Mitä jos hän ei kelpaa, mitä jos hänen tukastaan tai vaatteistaan ei pidetä? Miten hän haluaisi olla muodikas, mutta on vain tällainen tavallinen. Kyyneleet valuvat pitkin poskiani. Miksi en tehnyt jotain aikaisemmin? Miksi annoin kaiken sen kiusaamisen jatkua liian pitkään? Kuinka pitkään tyttö joutuu kärsimään tästäkin asiasta? Onneksi mies on paikalla, selittämässä tytölle että uudessa koulussa asiat tulevat olemaan hyvin. Kukaan ei kiusaa ja ihan varmasti tyttö hyväksytään siellä sellaisena kuin hän on. Miten opettajat varmasti uudessa koulussa pitävät huolta siitä ettei kukaan enää satuta.

Pikku hiljaa keskustelu rauhoittuu, äänet vaimenevat. Mies tulee uupuneen näköisenä huoneesta luokseni sohvalle ja halaan häntä pitkään. Kyllä se tästä, suunta ei voi olla kuin parempaan, lohdutan.