"Hei hei Rakas, rakastan sua", lopetan puhelun miehelleni. Istun laivan ikkuna-aukossa ja katselen alhaalla käveleviä ihmisiä. Lähdin vasta tänä aamuna 2 yötä kestävälle koulutusristeilylle, mutta nyt jo ikävä ja syyllisyys on vallannut mielen. Katselen miten vastapäisen hytin ikkunassa kolme tyttöä kuikuilee innoissaan bromenaden tapahtumia ja tunnen miten sydän pakahtuu rinnassa. Miten voikin olla niin kahtiajakoinen olo?
Toisaalta odotan innoissani sitä että saan keskittyä vain työhön liittyviin asioihin, miettiä sitä mitä pitäisi tehdä töissä toisin, miten markkinoida ja miten saada lisää asiakkaita. Odotan sitä että saan olla vain yksin, huolehtimatta mistään muusta kuin omasta itsestäni ja siitä että olen ajoissa luennolla. Sitä että saan hengähtää hieman kaikesta kotona tapahtuvasta häslingistä. Ja toisaalta sitten se toinen puoli minusta miettii että saiko mummo vietyä toisen tyttären terapiaan ajoissa ja onko kotona kaikki hyvin. Pärjäävätkö he ilman minua nämä pari päivää? Tämä taitaa olla se syy miksi määrittelen itseni aina ensin äidiksi ja sitten vasta muilla määreillä kuten vaimo, tai yrittäjä?
"Tämä tauko on niin tarpeen, tämän jälkeen jaksan taas olla parempi äiti lapsille, ja vaimo miehelle. Kyllä minä selviän, kyllä he selviävät. Minun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä että olen Työmatkalla. Piste. Eihän tämä ole kuin 2 yötä.", yritän vakuutella itselleni. No, tänne on lähdetty, turha sitä on enää ruikuttaa. Parempi lähteä kuuntelemaan sosiaalisen median markkinoinnista. Sieltä löytyy varmasti jotain myös kotiin vietävää. Karkkien ja viini lisäksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti