"Pälä pälä pälä" tyttö huutaa mennessään ja paiskaa oven kiinni. Yritys vol4 takana matikan läksyjen suhteen. Huokaan syvään ja nojaan päätä käsiini keittiön pöydän ääressä. Ihmettelen itsekin miten pystyin olemaan huutamatta vaan selitin ihan rauhallisesti että jos et halua kuunnella mitä minä puhun niin minun ei ole pakko auttaa. Minun ei ole pakko kuunnella kun huudat, kiukkuat ja raivoat siinä vieressä. Ja että kun olet rauhallinen niin autan kyllä edelleen.
Mieleeni nousee kuitenkin kapina. Miksi minun täytyy auttaa tyttöä läksyissä? Eikö se ole opettajan tehtävä antaa sellaisia läksyjä joita lapsi pystyy itse kotona tekemään? Miksi minun täytyy istua illasta toiseen kiukuttelevien lasten vieressä ja yrittää pysyä rauhallisena ja selittää että näin tämä asia tehdään? Miksi minun täytyy katsoa wilmasta päivästä toiseen opettajien lähettämiä viestejä lapsista? Istua palaverista toiseen miljoonassa eri paikassa? Lähettää hakemuksia sinne ja tänne? Hoitaa sitä ja tätä? Kuunnella miten kehutaan miten yhteistyökykyinen vanhempi minä olen ja miten kaikki asiat sujuvat niin hyvin meidän kanssa? EN HALUA! EN SITTEN YHTÄÄN!
Haluan vain kohauttaa olkaani, ei ole minun ongelmani. Mitä sitten jos läksyt jää tekemättä? Mitä sitten jos koulussa on ongelmia karkailun kanssa? Mitä sitten jos terapiat tai lääkkeet jäävät hakematta tai ottamatta? SO WHAT? Ketä kiinnostaa? Niinhän suurin osa vanhemmista kuulemma tekee. Minä haluan kanssa. Hoitakoot joku muu. Ei kiinnosta! Siirryn keittiöön siivoamaan sitä ja puran turhaumaa tiskipöytään.
Pieni niiskautus kuuluu pöydän äärestä ja huomaan tytön menneen tekemään läksyjä. Kohta hän siirtyy viereeni ja ojentaa matikan kirjaa. "Äiti, miten tää tehdään?" "Mennäänkö pöydän ääreen niin katsotaan yhdessä?", ehdotan tytölle. Yritys vol5.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti