"Tytöt, kotona ollaan!" huikkaan ovelta. Vastassa pelkkä hiljaisuus. Käyn lävitse koko talon ja totean että tyttöjä ei näy missään. Kurkkaan eteiseen ja totean että ulkovaatteet ja kengät ovat poissa, tytöt ovat ulkona siis. Seuraava tarkastus, toinen avain on poissa ja puhelin eteisessä. En siis mistään voi tietää että missä tytöt ovat tai koska aikovat tulla kotiin. Ei auta kuin odottaa.
Tunnin päästä ovi kolahtaa, olen ehtinyt jo moneen kertaan käydä ikkunasta katsomassa näkyykö missään pieniä päitä. Katselen tyttöjä kun he riisuvat vaatteita, vyötäröön asti märkinä. Mitä on tapahtunut? Missä te oikein olette olleet? Miksi te olette märkiä kainaloon asti? Aloitan tenttaamisen. Muutaman kaartelun jälkeen painuneista päistä kuuluu tunnustus, olivat olleet lammella ja mulahtaneet heikkoihin jäihin. Sydän jättää muutaman lyönnin väliin ja aivoissa lyö tyhjää. Että mitä? Lammella? Heikoilla jäillä? Jäät pettäneet? Mitä ihmettä teidän päässä on oikein liikkunut? Kuinka monta kertaa ollaan puhuttu siitä että jäälle ei mennä? Kuulen miten ääneni huutaa tytöille. Eivätkö he ole tajunneet että siinä voi kuolla? Mitä minä olisin tehnyt jos he eivät olisikaan päässeet sieltä ylös? Voi Herra Isä! Yritän kasata itseni ja komennan tytöt lämpimään suihkuun. "Oletko äiti ylpeä meistä kun me mentiin ulos ihan komentamatta?", pieni ääni kysyy. Mitä siihen voisi enää sanoa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti