"Äiti, mikä sun lempiväri on?" "Violetti", vastaan. "Ai niin kuin liila?", toinen tyttö kysyy. Hymähdän itsekseni, olen aina kapinoinut liila-sanaa vastaan. Mielestäni se ei ole väri eikä mikään. Kohta hän tuleekin luokseni ja kertoo miten on tehnyt koristekäärmeitä yöpöydälleni koristeeksi, sinisiä ja punaisia kun violettia ei ollut. Ihana miten hän yrittää lohduttaa kun istun sohvalla kyyneleet silmissäni siskonsa takia.
Käsivarsiani pakottaa lyönneistä, päätäni särkee laatikon osuttua siihen. Onneksi poskessani oleva haava ei vuoda sen enempää. Hyvä että sain väistettyä muita heitettyjä tavaroita. Mietin miten olen alkanut pelkäämään tytön raivokohtauksia. Hän on jo niin voimakas että fyysisesti kyllä pärjään hänelle, mutta lyönnit ja potkut jättävät jo jälkensä minuun. Ja tänään sakset poskeeni. Miten tässä on näin käynyt? Miten pientä kahdeksan vuotiasta tyttöä voi pelätä? Mitä jos muutkin lapset alkavat pelätä hänen kohtauksiaan? Mitä jos hän lopulta saa koko perheen kävelemään varpaisillaan kotona? Paikassa missä kaikkien tulisi tuntea olonsa turvalliseksi, hyväksi ja rakastetuksi. Miten uskallan enää laittaa hänelle rajoja, olla se kasvattava vanhempi joka ohjaa häntä oikeaan suuntaan?
Tytön huoneessa on hiljaista. Pian kuulen oven avautuvan. Tyttö tulee luokseni ja ojentaa tekemäänsä kaulakorua ja anteeksipyyntökorttia. Otan tytön kainaloon ja jälleen kerran kuulen ääneni selittävän hänelle miten ehdoton sääntö kotona on ettei toista saa satuttaa. Ei lapsia eikä äitiäkään. Miten äiti kyllä rakastaa häntä, mutta miten silti ei saa satuttaa. Kerron miten käsiä ja päätä koskee ja näytän poskessa olevaa haavaa. Tyttö puhaltaa poskeeni ja neuvoo miten kylmä auttaa käsivarsien särkyyn. Pyytää vielä kerran anteeksi. Ei auta, pakko pysyä lujana tytölle. Sanoa että alkuperäinen suuttumisen aihe ei ole muuttunut mihinkään. Yllättäen tyttö myöntyy ja pysyy rauhallisena. Ei enempää kipua tänään, onneksi. Olen väsynyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti