"Äiti, me ollaan täällä lammella." tytön ääni kertoo minulle puhelimessa. "Sisko sanoi että sä annoit luvan. Ethän suutu mutta me käytiin kaupassakin. Me ostettiin sipsiä ja karkkia, ostettiin me pikkusiskollekin. Ja sitten me käytiin kirjastossa, otettiin sellaiset kirjastokortinsaamislappuset. Ootko sä vihainen meille? Ei meillä ole avainta mukana mutta kyllä me tiedetään miten sisälle päästään. Ei tietenkään mennä uimaan lampeen kun eihän meillä ole uikkareita edes päällä."
Luulisi että kun aamulla lähtee niin että tytöt ovat vielä sängyssä heräilemässä, sitä voisi luottavaisin mielin olla tunnin puolitoista poissa ja sitten tulla takaisin kotiin aloittelemaan päivää niin että mitään ihmeellistä ei sillä välillä ole tapahtunut. Miten ihmeessä ne kaksi ovat ehtineetkin nousta ylös sängystä, pukea, kävellä kylille, käydä kaupalla ja kirjastossa sillä aikaa kun normaali kouluaamuna eivät olisi päässeet edes aamupuuhia suorittamaan. Ei siitä vihainen voi olla, kyllä tytöillä on ollut lupa mennä lammelle. Mutta olisi sitä lupaa voinut kysyä siihen kaupassa ja kirjastossa käyntiin.
Kotiin tultuani tytöt istuvat nätisti sohvalla lukemassa kirjaa. Ihan kuin eivät olisi koskaan missään muualla olleet ollutkaan. Menen tyttöjen eteen polvilleni ja kerron jälleen kerran miksi lupa pitää kysyä jos jonnekin meinaa mennä. Miten joutuu vaikeuksiin jos sitä lupaa ei kysy. Tytöt jälleen kerran lupaavat että kyllä he ensi kerralla muistavat kysyä sen luvan. Muistutan myös valehtelusta ja sen seurauksista. "Äiti, saadaanko me nyt syödä nämä sipsit ja karkit mitä me ostettiin." Mitä siihen voisi enää sanoa? "No, syökää nyt. Mutta tässä oli sitten teidän lauantai-karkkipäivä." Jospa sitten seuraavaksi keskustelisi poitsun kanssa siitä että ovi muistetaan laittaa kiinni ja lukkoon jos talo jää tyhjäksi lähtiessä kylille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti