tiistai 20. kesäkuuta 2017

Lopussa kiitos seisoo

Mitä jos olisin valinnut joskus toisin? Jos olisin saanut pitää 30 vuotta sitten menettämäni vauvan? Asuisinko vielä paikkakunnalla jolta olen kotoisin? Olisinko voinut viedä uraani eteenpäin? Millaisessa talossa asuisin? Millainen perhe minulla olisi? Olisiko se menetetty vauva jäänyt ainoaksi? Olisiko minulla aikaa myös itselleni? Olisinko virkeä, itsestään huoltapitävä, hyvän uran omaava, taloudellisesti vakaassa tilanteessa oleva keski-ikäinen nainen? Matkustelisinko paljon? Harrastaisinko kaikkea kivaa mitä mieleen milloinkin olisi juolahtanut? Kävisinkö taidenäyttelyissä, konserteissa tai teatterissa? Kampaajalla, hieronnassa tai manikyyrissä? Olisinko onnellinen?

Jos olisin silloin valinnut toisin, minulla ei olisi näitä kauhukakaroita. Minulla ei olisi tätä miestä, ei paikkaa jossa asumme ja tuskin tekisin tätä työtäkään mitä teen nyt vain sen takia ettei minulla ole muuta mahdollisuuttakaan. Olenko onnellinen nyt? Olen. Voisinko olla onnellisempi? En tiedä.  Kun on elänyt haastavassa tilanteessa tarpeeksi pitkään, oma perspektiivi jotenkin häviää. Siitä mikä on epänormaalia tuleekin normaalia itselle. Joskus katson "oikeasti normaaleja" perheitä, muistutan itseäni siitä millaista voisi olla ja mietin miten kateellinen olen heille, heidän normaaliuudestaan. Sitten katson omaa perhettäni ja totean itselleni että itse olet soppasi keittänyt ja nyt se on syötävä. On se sitten kuinka pohjaan keitettyä tahansa. Katkerin ehkä olen siitä että niin monta itseeni liittyvää asiaa on täytynyt heittää syrjään määrittelemättömäksi ajaksi. Ehkä sitten kun lapset ovat omillaan on minun vuoroni, mutta koska sen aika on? Realistisesti aikasintaan 15 vuoden päästä, nyt kun 18 vuotta on eletty tätä elämää.  Ja vaihtoehtoja ei ole. Luovuttaminen kun ei ole vaihtoehto. Ja kumpaakin ei tunnu olevan mahdollista saada yhtäaikaa, minua itseäni ja näitä lapsia.

Sanonta jota vihaan on se että, Jumala ei anna kenellekään enempää taakkaa kuin mitä hän jaksaa kantaa. Täyttä paskaa, sanon minä. Uskon että Jumala on pelimies viimeiseen tippaan. En tiedä kenen kanssa hän on lyönyt vetoa minun elämästäni mutta tuntuu että suurimmat panokset hän on iskenyt pöytään siitä milloin minun viimeinen korteni katkeaa. Ja jotenkin sitä vain venyy ja venyy vaikka niitä korsia tuntuu tulevan kannettavaksi aina uusia ja uusia. Päivä kerrallaan ja korsi kerrallaan, eihän tässä ole muita vaihtoehtoja. Väsyneenä ja rahjustaen, mutta perkele vieköön minä vien tämän tehtävän loppuun. Kävi miten kävi. Lopussa kiitos seisoo.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti