Heikoilla jäillä

Rits rats jää vain ritisee ympärilläni. Se on aivan peilikirkasta ja ohutta kuin lasi. Ja jään alla vellova mustanpuhuva hileinen vesi mihin ei missään nimessä halua tippua. Yritän varovasti edetä jäätä pitkin, ennakoida missä kohtaa se voisi pettää ja missä kantaa painoni, siinä kuitenkaan onnistumatta. Hyvänä päivänä se onnistuukin, pystyn painamaan huolet taustalle, hymyilemään, nauramaankin silloin tällöin. Ja sitten tulee taas se hetki, jokin ihan mitättömän pieni asia, vastoinkäyminen, joka murtaa jään ja huomaan pulikoivani hyisessä vedessä.

Mitä sitä voisi jättää pois? Olla tekemättä jotain jotta jaksaisi paremmin? Arjen täytyy kuitenkin pyöriä; tehdä työtä, laittaa ruokaa, huolehtia lapsista ja parisuhteesta, terapioista. Niistä ei voi tinkiä. Entä se muu sitten, kaikki vapaaehtoinen mitä olen luvannut tehdä? Se taas on se pelastusköysi joka minut sieltä vedestä ylös kiskoo, ystävät köyden toisessa päässä. Antavat muuta ajateltavaa, pitävät huolta, tukevat ja saavat auringon paistamaan.

Kyllä se ranta siellä jossain on, vaikka sitä ei näkyisikään, tiedän. Ja kyllä sinne vielä pääsee, vaikka pitäisi mahallaan ryömiä heikoimpien kohtien yli. Ehkä tänään ei siltä tunnukaan, mutta huomenna on uusi päivä.

Hyväksyntää ja sirpaleita

"Sano se ääneen, sano!" toistelen itselleni. "Epilepsia" "Aivoverenvuoto" "Adhd" "Tarkkaavaisuushäiriö" "Hienomotoriset vaikeudet" "Karkeamotoriset vaikeudet" "Aistiyliherkkyydet" "Agressiivisuus" "Lapsuusiän trauma" "Kielelliset vaikeudet" "Kuullun ymmärtämisen vaikeudet" "Oman toiminnan ohjaamisen vaikeudet" "Allergia" "Atopia" "Keliakia" "Kilpirauhasen vajaatoiminta" Mitähän vielä? Jäikö jotain pois? Unohtuiko?

En pysty, en usko sitä. Sanokoot muut mitä sanoo. En halua uskoa heitä. Mitä sitten jos koko maailma huutaa että lapsissani on vikaa, eivät osaa käyttäytyä, eivät osaa olla? Ne eivät vain koulussa osaa opettaa, ihan ammattitaidottomia kaikki tyynni. Ja jos lääkärit edes joskus puhuisivat suomea niin tajuaisivat miten väärässä he ovat. Ei yhdelle perheelle voi liikoja antaa. Ei yksi perhe pysty kaikesta selviytymään ehjänä.

Jos vain suljen silmäni? Kieltäydyn hyväksymästä tosiasioita. Minun täydelliset lapseni, minun täydellinen perheeni. Ei meissä mitään vikaa ole. Vaaleat hiukset kaikilla lapsilla, tytöillä vihreät silmät niinkuin äidillään, poitsulla taivaansiniset. Täydelliset lapset, kaikin puolin. Valloittavat hymyt kaikilla, sielu täynnä musiikkia. Niin taitavia ja älykkäitä kaikki tyynni. Parempia kuin muiden lapset. Minun omani. Minun lapseni. Minun täydelliset lapseni.

"Räks", yläkerrasta kuuluu hajoavan lasin ääni ja jalkojen töminää. Juoksen portaita ylös katsomaan mitä on tapahtunut. "Äiti, ei me tahallaan tehty sitä. Tuo potkaisi. Mä sanoin tuolle ettei sisällä saa pelata jalkapalloa." Tuijotan lattialla olevia kynttilätuikun sirpaleita. Vihreitä. Minkäköhän värisiä ovat omat epätoivoiset ajatukseni jotka ovat yhtälailla sirpaleina? Toisaalta, vihreä on kevään ja toivon väri. Uuden kasvun ja ajan väri. Käännän katseeni parvekkeelle ja ihaniin keltaisiin narsisseihin. Iltapäivän aurinko paistaa niihin. "Ei mitään hätää, siivotaan vaan sirpaleet pois."

Hämmennystä ja liimapitkoa kerrakseen

"Äiti, mua hämmentää taas aina välillä", tyttö ottaa jälleen puheeksi. Olemme hoitamassa iltapuuhia ja pesemässä hampaita kodinhoitohuoneessa. "No, mikä sua nyt hämmentää, osaisitko selittää sitä mulle?", vilkaisen tyttöä ja jatkan pyykkien viikkaamista. Tyttö oli puhunut tästä samasta "hämmentämisestä" jo viikon verran aina silloin tällöin, mutta en ollut vielä saanut selville että mistä oikein on kyse. Ajattelin että varmaan nämä ongelmat terveyden kanssa olivat saaneet tytön hämmentymään kun vaikeita asioitahan ne ovat aikuisellekin käsitellä. "Kato äiti mua hämmentää kun mä katson sua niin nää sun olkapäät ja pää tulee sillain hämäräksi", tyttö koskettaa olkapäätäni ja piirtää sen ääriviivoja. Käännyn katsomaan tyttöä ja pyydän sanomaan asian uudelleen. Tyttö piirtää ympyrää edessä olevaan peiliin ja selittää että "katso kun tässä on tämä ympyrä niin mä en näe tämän ympyrän reunoja kun mua hämmentää niin paljon." "Hämmentääkö sua koko ajan vaiko vain silloin tällöin ja kestääkö se pitkään", kysyn tytöltä. "Aina silloin tällöin, ehkä jonkun viisi sekuntia. Tai ehkä nollasta kuuteen sekuntia", tyttö vastaa minulle.

Tytön viisi sekuntia voi nyt oikeasti olla kuinka pitkä aika tahansa, mutta ilmeisesti ei nyt kuitenkaan ihan tunneista puhuta, mietin itsekseni. Olisi niin paljon helpompaa, jos puhuisimme samaa kieltä hieman useammin. Aikaisemmin päivällä tyttö oli selostanut minulle pyynnöstäni mikä on liimapitko, kun sitä uteliaana tytöltä kysyin. Liimapitko on se paperiliiman sisällä oleva liimapuikko joka nousee ylös kun päästä kiertää, tyttö minulle selosti. Onhan se ihana että mielikuvitusta löytyy ja sanoillekin korvikkeita, mutta kun nyt kuitenkin puhutaan terveydestä niin mistä ihmeestä minun olisi jälleen pitänyt tajuta että tyttö tarkoittaa näköhäiriöitä kun hän puhuu hämmentymisestä? Ihan sama kuin silloin kun tyttö puhui että pää jää kiinni olkapäähän kun oikeasti hänellä olikin epileptinen kohtaus! Mitä jos tämä on oire jostain isommasta siellä pään sisällä? Onko tässä nyt menetetty jotain mahdollisuuksia vain sen takia että tyttö ei ole osannut kertoa minulle mikä häntä oikeasti vaivaa? Milloin ihmeessä opin kuuntelemaan tytön puheita niin tarkalla korvalla että opin ymmärtämään että nyt onkin kyse jostain isommasta? Syytä olisi ainakin oppia sekin taito!

Täytyy huomenna varmaan soittaa sinne lastenlinnan sairaanhoitajalle ja kysyä että mistä ihmeestä tässä nyt sitten on kyse. "Menehän nyt sänkyyn päin, mä tuon sulle sitten sen iltalääkkeen", sanon tytölle ja ohjaan häntä kädellä sänkyyn päin. Toivottavasti tyttö ei huomaa miten pelko kouraisi jälleen vatsan pohjaani.