Suon vaikein kohtahan ei ole se miten sinne suohon joutuu vaan mitä sitten tapahtuu. Kun sinällään tietää mitä pitäisi tehdä, mutta jokaisen kerran kun alkaa jotain tekemään uppoaakin vain syvemmälle. Ja lopulta suo syö kokonaan, kerta kerralta. Elämä tuntuu vain isolta möhkäleeltä, pyöreältä ja liukkaalta niin ettei siitä saa otetta vaikka kuinka yrittää ottaa siitä kiinni. Sitä yrittää ja yrittää, sormet lipsuvat ja kynnet taittuvat ja lopulta vain makaa sängyssä peiton alla pimeässä ja toivoo että saisi vain olla niin ettei vajoaisi enää syvemmälle.
Jaksaminenkin on kuin pitkospuut, hyvin lahot sellaiset. Sitä herää aamulla ja miettii että tänään minä teen sitä ja tätä ja sitten huomaa joko ettei tullut tehtyä yhtään mitään tai tekee jotain pientä jonka jälkeen makaa seuraavat kolme päivää sängyssä tai pelaa koneella neljä tuntia pasianssia kun ei muuhun pysty. Eikä sen tekemisen tarvitse olla kummoistakaan, ihan tavallisia päivän askareita vain.
Ja sitten huomaakin että viikko on mennyt, sitten kuukausi, kohta ehkä vuosi. Ja suossa tarpominen vain jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. Aika tuntuu pysähtyneeltä ja eteenpäin ei vain pääse.
