Ikuista sopeutumista

Kävelen kundin kanssa pitkin kaupan käytävää. Tunteet ovat taas kerran ristiriitaiset, huomaan ihmisten katseet ja mietin heidän ajatuksiaan. Likaiset vaatteet, ajamaton parta, tukka sekaisin. Kuulokkeet tiukasti päässä ja niiden mikrofoni sojottamassa somasti pystyssä, ettei vaan vahingossakaan kuule mitään. Ei ainakaan niitä oman pään ääniä. Katse tiukasti kännykässä. Joka kerran kun haluan sanoa hänelle jotain, joudun tökkäsemään häntä käsivarteen. Kundi työntää toisen puolen pois korvalta ja kysyy "mitä?". Ja uudelleen ja uudelleen.

Mitä sillä on merkitystä mitä muut ajattelevat? Mä olen tyytyväinen että olen saanut kundin pois kammiostaan, ihmisten ilmoille. Mä olen tyytyväinen että hän hymyilee, vaikkakaan ei aina, niin ainakin silloin tällöin. Tyytyväinen siitä että hän on olemassa. Elossa. Siitä että asiat jotenkuten rullaavat eteenpäin. Ainakin toivottavasti. Minä kun en niille enää mitään voi. Voin vain seurata vieressä, yrittää olla läsnä ja tukea tarvittaessa. 

Mitä mä antaisinkaan jos vieressä kävelisi sellainen perusnuorimies. Sellainen joka osaa pitää huolen itsestään ja asioistaan. Jolla olisi siisti leikkaus hiuksissaan, parta ajettu ja vaikka farkut jalassa. Sellainen joita näkee tuolla kaupungilla kävelemässä kymmenen tusinassa. Mutta niillä mennään mitä on annettu, eihän sitä muuta olekaan. Enkä mä tuota poikaa vaihtaisi, ei sillä. Mutta kyllä mä olisin toivonut hänelle helpompaa elämää. Sellaista tavallista. Eiväthän muut voi tietää mitä siellä taustalla on, eivät ole seuranneet niitä kamppailuja mitä hän on läpikäynyt ja käy tälläkin hetkellä. Minä tiedän. Olen nähnyt vieressä ja tuntenut kaiken sisälläni. Ja silti ajattelen näin, olen näin pieni ajatuksiltani. Pienempi ja vähäisempi kuin poika ansaitsisikaan. Mun poikani.

Heikko hetki

En jaksa. En vain jaksa enää taistella näitten lasten puolesta. Ottakaa ne vaikka huostaan. Mitä väliä sillä on yrittääkö sitä parhaansa kun lopputulos on ihan jotain muuta kuin mikä olisi lapsen parhaaksi. Minä tulen, menen, järjestän, puhun, vietän aikaani palavereissa, kuskaan hoidosta toiseen, koulusta toiseen ja mikään ei muutu. Ei se lapsen vika ole, en minä ole pettynyt näihin lapsiin. Olen pettynyt aikuisiin. Olen pettynyt kaikkiin lääkäreihin, terapeutteihin ja sairaanhoitajiin. Olen pettynyt kaupunkiin joka säästää ja sitten kärsijäksi joutuu nämä lapset. Olen pettynyt kouluihin ja opettajiin.

Miksi lapselta joka on itsetuhoinen lopetaan terapia koska se on jatkunut jo niin pitkään? Miten ihmeessä lähete joka on lähetetty kiireellisenä häviää kahden kerroksen välille? Miksi yksi lääkitään  zombiksi ja toinen ei saa lääkitystä? Miksi lapsi joka ei ymmärrä abstrakteja asioita laitetaan opettelemaan niitä yksin flipped-learningin nimissä? Miksi toinen saa rangaistuksen musiikin kuuntelemisesta vaikka hän haluaa vain sulkea kiusaajat ulkopuolelle? Missä on empatia, ymmärrys, rahoitus, aika? Missä on se aika jonka nämä lapset tarvitsisivat pärjätäkseen tässä elämässä? Missä on kaikki ne asiat joita nämä lapset tarvitsevat mutta eivät saa?

Minä yritän. Minä yritän kaikkeni näitten lasten puolesta. En aina onnistu siinä. Syyllisyys painaa. Huoli painaa. Mitä näistä tulee? Miten nämä pärjäävät omillaan kun eivät osaa puoltansa pitää? Vaihtoehtoa ei kuitenkaan ole. Pakko jaksaa. Pakko yrittää. Pakko luottaa että kyllä tästä hyvä tulee. Pakko.