lauantai 25. tammikuuta 2014

Ikävää yössä

"Anna tytöille suukot ja halit mun puolesta <3 ", näpyttelen tekstaria miehelle. Jälleen yksi ilta menossa kun mies laittaa tytöt nukkumaan yksin. Ikävä kaihertaa sydäntä. Mietin tyttöjä sängyissään odottamassa tuutulaulua. Sitä miten toinen tyttö haluaa pitää päätään jalkani päällä kun istun sängyn reunalla jotta voin silitellä hänen pitkiä hiuksiaan kun laulan hänelle. Sitä miten toinen roikkuu kaulassani halaamassa laulun jälkeen eikä haluaisi päästää irti. Ja miten nuorin laulaa kanssani aa-tuuti-lasta.  Miten poitsu tulee kylkeen kyhnöttämään kun pienemmät ovat jo nukkumassa.

Tänään tuntuu taas siltä että voisin antaa mitä vain jos voisin viettää tuon iltahetken heidän kanssaan enkä töissä. Mutta ei auta, rahaa on tienattava. Oikeastaan taidan olla etuoikeutettu kun saan viettää iltapäiväni lasten kanssa kotona, enkä töissä niinkuin suurin osa muista vanhemmista. Mutta kukapa minut päivätöihin huolisikaan? Puolet viikosta menisi kuitenkin lasten menoihin, yritä siinä sitten töitä tehdä.

Tunti vielä, vilkaisen kelloa. Sitten voin hiipiä hiljaiseen taloon, kurkistaa lastenhuoneisiin tyttöjen  hiljaa tuhisevia päitä ja lopulta kömpiä miehen viereen varovasti etten herättäisi häntä. Hyvää yötä, Rakkaat. Nukkukaa hyvin. <3

tiistai 14. tammikuuta 2014

Toteutumattomien unelmien hautausmaa

"Niin, ymmärrän kyllä.", takeltelen puhelimeen. "Kiitos kun soitit ja kerroit päätöksestänne." Sinne se meni. Jälleen kerran. Jotain mistä olen toivonut ja haaveillut jo vuosikausia. Toivoin että nyt kun elämämme on uomissaan siihen olisi mahdollisuus. Tunsin että nyt meillä olisi siihen resursseja. Koin että olisin pätevä henkilö varsinkin näiden lasteni takia. Ja kuitenkin meidät tyrmättiin jälleen kerran. Onkohan jossain olemassa toteutumattomien unelmien hautausmaa? Paikka jonne haudataan kaikki ne unelmat joista olen joutunut luopumaan "haastavan kotitilanteen" takia?

Olo tuntuu lohduttomalta. Niin paljon kuin nuo käytävässä möykkäävät mölyapinat antavatkin, se ei riitä tällä hetkellä. Puhutaan kuitenkin Minun Unelmistani. Asioista joita haluaisin ja jotka olisivat mahdollisia ilman näitä rakkaita erityislapsiani. Asioita jotka minulta kielletään yksi kerrallaan vain koska meillä on "haastava kotitilanne". Ovatko minun unelmani liikaa pyydetty? Kuitenkin melkein kaikilla muilla niihin minun unelmiini on mahdollisuus tai sitten he jo elävät niitä unelmiani. Eivät ne niin isoja unelmia ole, ihan tavallisia vain. Osaisikohan sitä lopettaa unelmoimisen? Tai ainakin unelmoida vain asioista jotka ovat mahdollisia? Tai tyytyä tähän kaikkeen hyvään mitä minulla jo on? Ihanat lapset, rakastava aviomies ja onnellinen koti. Tällä hetkellä tuntuu että voisin vain mennä peiton alle piiloon pahaa maailmaa ja unohtaa kaiken.

Kävelen miehen luokse kertomaan uutiset, "me ei päästy siihen mukaan". Mies ottaa minut tiukkaan halaukseen ja silittelee päätäni. "Ei se mitään, itke vain", mies kuiskaa korvaani. Kyyneleet valuvat kuumina pitkin poskiani.

perjantai 10. tammikuuta 2014

Nostoja ja laskuja

"Miks sä et sitten anna mulle sellaista lääkettä joka toimii?", tyttö kysyy kyyneleet silmissä ja tuskastuneena lääkäriltä. Vain hetki sitten tyttö on kuiskannut lääkärille ettei voi enää käydä rakkaassa harrastuksessa jos hän ei pysty siellä olemaan. Itse huokaisen vieressä. Viimeiset kaksi kuukautta on ollut yhtä tuskaa niin koulussa kuin vapaallakin kun lääkitystä on säädetty. Ensin laskettu, sitten toista nostettu ja jälleen toistakin nostettu. Ensi viikolla ilmeisesti taas toista lasketaan ja toista nostetaan.

Niin, mitä sitten jos harrastuskin joudutaan lopettamaan? Kuinka paljon takapakkia on tullut tämän 2 kuukauden kokeilun takia kun toimiva lääkitys päätettiin vaihtaa? Kuinka kauan kestää että tytön ystävät koulussa oppivat jälleen luottamaan tyttöön ja siihen että mitään ei tapahdu kun tytön hermot menevät? Vai joutuuko tyttö tästäkin kärsimään koko loppuperuskoulun? Kun kerran yhdenlainen maine on tullut niin miten sen siitä saisi muutettua muiden lasten mielissä? Miksi? Ja koska tämä taas saadaan toimimaan?

Kyllähän minä ymmärrän lääkärinkin näkökannan, hän on se joka tätä ajattelee papereiden ja kylmien lukujen kannalta. Meidän perhe vain on se joka joutuu tämänkin kokeilun seuraukset käytännössä kantamaan. "Sitähän me tässä yritetään, saada se oikea lääke sinulle", lohdutan vieressäni pää painuksissa istuvaa tyttöä. "Kyllä se vielä löytyy, ihan varmasti."