kyynel silmässä

”Olisiko sinulla hetki aikaa, haluaisin jutella tyttärestäsi?” Sanat, jotka olin kuullut niin monta kertaa aikaisemminkin. Sanojana tällä kertaa vain tyttöni harrastuksen valmentaja. Seuraavaksi sain kuulla miten he ovat neuvottomia tyttäreni kanssa, miten hän vaatii koko ajan huomiota ohjaajilta, miten hän kiipeilee pitkin salin seiniä, ei usko ohjaajaa, ei kestä pettymyksiä, ei halua tulla harjoituksiin, ei sitä eikä tätä.

Yritän parhaani mukaan puolustaa tytärtäni, selittää että se on aivan normaalia käytöstä erityislapselta. Selitän mikä temppu voisi toimia ja miten hänelle tulisi puhua. En voi sille mitään että ääneni alkaa väristä ja kyynel nousee silmään. Yritän räpytellä niitä pois, pysyä tyynenä vaikka mieli tekisi purskahtaa itkuun. Kuuntelen miten ohjaaja selittää että ryhmästä ollaan tekemässä kilparyhmää koska tyttöjen taso on niin hyvä ja miten toinen ryhmä voisi olla parempi tytölle vaikka siitäkin kyllä ollaan tekemässä kilparyhmää.  Ja miten on hyvä ettemme ole ehtineet maksaa jäsenmaksua jos tästä ei nyt kuitenkaan tule sitten mitään.

Miten minä tästä tytölle puhun? Katson hänen pettyneitä kasvojaan kun hän ei osannutkaan olla niin kuin harjoituksissa olisi tullut olla. Miten olisi pitänyt käyttäytyä paremmin, jaksaa kuunnella ohjaajia paremmin ja olla parempi kuin hän onkaan. Ja hän kun on kaksi vuotta jo jaksanut kärttää tämän harrastuksen aloittamista ja minä olen sitä jarruttanut, ajatellut ettei hän vielä kykene siihen. Olin naiivisti ajatellut että kun avoimesti puhun tytön vaikeuksista ja siitä että hän on erityislapsi, hänet otettaisiin huomioon ja mietittäisiin yhdessä mikä on hänelle sopiva ryhmä ja paikka harrastaa. Ja kuitenkin kaikki mitä minulle luvattiin ennen aloittamista olikin vain hienoja sanoja nettisivulla, käytännössä hän jäi muiden tavallisten lasten ja kilpailun  jalkoihin.

Katson miten tyttö potkiskelee kiviä harjoituspaikan pihalla. Eihän tässä mitään, lähdetään kotiin. Tartun pieneen käteen ja puristan sitä hellästi.

Rauhanneuvotteluja koulun pihalla

Tyttö ilmestyy koulun katoksen takaa itkien hysteerisesti, "äiti, äiti, pojat kiusaa taas, mä en enää ikinä tuu kouluun." Halaan tyttöä, silittelen päätä ja kyselen tytöltä mitä nyt oli tapahtunut. Tyttö niiskuttaa miten pojat olivat jahdanneet häntä sadeveden syöksyputken kanssa ja uhanneet hakata. Kysyn poikien nimiä ja käsken tytön autoon odottamaan. Ei voi mitään, tämä asia täytyy selvittää ennen kuin voimme jatkaa matkaa terapiaan. Huomaan muutaman pojan kuikuilevan katoksen takaa ja lähden kiertämään sitä. Toiselle puolelle ehdittyäni muut pojat huolestuneena jo ilmoittavat että He eivät ole mitään tehneet ja vaan kyseessä on Toinen Poika. Tuttu nimi jo entuudestaan, valitettavasti. Huomaan pojan lippalakin vilkkuvan jo kaukana pihan toisella puolella. Luokan avustaja sattuu paikalle ja lupaa tuoda pojan takaisin.

Ei aikaakaan kun edessäni seisoo pieni poika silmät pälyilevänä lippalakin alla. Kyykistyn pojan tasolle ja totean hänen varmaan jo tietävän että on tullut tehtyä vähän tuhmia. Huomaan miettiväni itsekseni mikä taktiikka olisi hänen tapauksessaan paras. Pieni pää nyökkää ja pyytää vieressä seisovalta tytöltä anteeksi. Mieleni tekisi olla kuin leijonaemo ja puraista pää poikki tuolta kakaralta. Yritän kuitenkin pysytellä rauhallisena ja sanon pojalle että antaa olla viimeinen kerta kun tekee noin tytölleni.  Katson poikaa suoraan silmiin ja totean että tämän kiusaamisen täytyy nyt loppua tähän. Kehun poikaa fiksuksi pojaksi jonka kyllä pitäisi ymmärtää mitä saa tehdä ja mitä ei. Lupaan vielä puhua omalle tytölleni joka ei suinkaan ole aina se viaton osapuoli että pysyy kaukana pojasta ja vannotan poikaa lupaamaan vastaavaa tytöstäni. Lopuksi lyömme vielä kättä päälle. Näen miten pienet hartiat rentoutuvat ja juttukin alkaa jo harhautua muille teille.

Mietin miten joku toinen olisi ottanut tilanteen, olisiko sittenkin pitänyt viedä asiaa eteenpäin opettajalle ja rehtorille? Viime talvena olin paljon tiukempi eräälle toiselle pojalle joka kiusasi tyttöäni. Lupasin silloin  itselleni että joka maanantai ja keskiviikko kun haen tyttöäni hänen terapiaansa, annan huomiota tuolle  pojalle. Nyt sitten näköjään kahdelle pojalle. Ensimmäinen ainakin lopetti kiusaamisen ja sain luotua häneen aivan omanlaisensa suhteen. Mies sitä ihmettelikin kun satuimme törmäämään poikaan muualla, kyseli minulta mitä ihmettä oikein teimme pojan kanssa? Olimme kuulemma hipeltäneet toistemme sormia kun juttelimme. Naurahdan itsekseni, mies raukka oli luullut sitä joksikin salaiseksi tervehdykseksi. Huomiotahan nuo pojat kaipaavat, sitä että joku oikeasti huomaa heidät ja kysyy miten heillä menee. Miten se voikaan olla niin pienestä asiasta kiinni? Ehkä tästäkin vielä jotain tulee, ajattelen ja nousen autoon. Taidetaan olla jo myöhässä terapiasta.