Yksinäisyyttä ja ikävöintiä

"Hei hei Rakas, rakastan sua", lopetan puhelun miehelleni. Istun laivan ikkuna-aukossa ja katselen alhaalla käveleviä ihmisiä. Lähdin vasta tänä aamuna 2 yötä kestävälle koulutusristeilylle, mutta nyt jo ikävä ja syyllisyys on vallannut mielen. Katselen miten vastapäisen hytin ikkunassa kolme tyttöä kuikuilee innoissaan bromenaden tapahtumia ja tunnen miten sydän pakahtuu rinnassa. Miten voikin olla niin kahtiajakoinen olo?

Toisaalta odotan innoissani sitä että saan keskittyä vain työhön liittyviin asioihin, miettiä sitä mitä pitäisi tehdä töissä toisin, miten markkinoida ja miten saada lisää asiakkaita. Odotan sitä että saan olla vain yksin, huolehtimatta mistään muusta kuin omasta itsestäni ja siitä että olen ajoissa luennolla. Sitä että saan hengähtää hieman kaikesta kotona tapahtuvasta häslingistä. Ja toisaalta sitten se toinen puoli minusta miettii että saiko mummo vietyä toisen tyttären terapiaan ajoissa ja onko kotona kaikki hyvin. Pärjäävätkö he ilman minua nämä pari päivää? Tämä taitaa olla se syy miksi määrittelen itseni aina ensin äidiksi ja sitten vasta muilla määreillä kuten vaimo, tai yrittäjä?

"Tämä tauko on niin tarpeen, tämän jälkeen jaksan taas olla parempi äiti lapsille, ja vaimo miehelle. Kyllä minä selviän, kyllä he selviävät. Minun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä että olen Työmatkalla. Piste. Eihän tämä ole kuin 2 yötä.", yritän vakuutella itselleni. No, tänne on lähdetty, turha sitä on enää ruikuttaa. Parempi lähteä kuuntelemaan sosiaalisen median markkinoinnista. Sieltä löytyy varmasti jotain myös kotiin vietävää. Karkkien ja viini lisäksi.

Äiti-angstia ja kapinaa

"Pälä pälä pälä" tyttö huutaa mennessään ja paiskaa oven kiinni. Yritys vol4 takana matikan läksyjen suhteen. Huokaan syvään ja nojaan päätä käsiini keittiön pöydän ääressä. Ihmettelen itsekin miten pystyin olemaan huutamatta vaan selitin ihan rauhallisesti että jos et halua kuunnella mitä minä puhun niin minun ei ole pakko auttaa. Minun ei ole pakko kuunnella kun huudat, kiukkuat ja raivoat siinä vieressä. Ja että kun olet rauhallinen niin autan kyllä edelleen.

Mieleeni nousee kuitenkin kapina. Miksi minun täytyy auttaa tyttöä läksyissä? Eikö se ole opettajan tehtävä antaa sellaisia läksyjä joita lapsi pystyy itse kotona tekemään? Miksi minun täytyy istua illasta toiseen kiukuttelevien lasten vieressä ja yrittää pysyä rauhallisena ja selittää että näin tämä asia tehdään? Miksi minun täytyy katsoa wilmasta päivästä toiseen opettajien lähettämiä viestejä lapsista? Istua palaverista toiseen miljoonassa eri paikassa? Lähettää hakemuksia sinne ja tänne? Hoitaa sitä ja tätä? Kuunnella miten kehutaan miten yhteistyökykyinen vanhempi minä olen ja miten kaikki asiat sujuvat niin hyvin meidän kanssa? EN HALUA! EN SITTEN YHTÄÄN!

Haluan vain kohauttaa olkaani, ei ole minun ongelmani. Mitä sitten jos läksyt jää tekemättä? Mitä sitten jos koulussa on ongelmia karkailun kanssa? Mitä sitten jos terapiat tai lääkkeet jäävät hakematta tai ottamatta? SO WHAT? Ketä kiinnostaa? Niinhän suurin osa vanhemmista kuulemma tekee. Minä haluan kanssa. Hoitakoot joku muu. Ei kiinnosta! Siirryn keittiöön siivoamaan sitä ja puran turhaumaa tiskipöytään.

Pieni niiskautus kuuluu pöydän äärestä ja huomaan tytön menneen tekemään läksyjä. Kohta hän siirtyy viereeni ja ojentaa matikan kirjaa. "Äiti, miten tää tehdään?" "Mennäänkö pöydän ääreen niin katsotaan yhdessä?", ehdotan tytölle. Yritys vol5.