torstai 5. marraskuuta 2015

Kutsu

"Täällä tuli joku kirje kaupungiltakin, mikähän tää on", juttelen miehelle puhelimessa samalla kun avaan päivän postia työpöydän äärellä. Mies soittaa minulle joka päivä aina lounaan jälkeen ihan muuten vaan, siitä on tullut ihana tapa näiden kaikkien vuosien aikana.

Jään tuijottamaan avattua kirjettä. Nyt se tuli, odotettu kirje jo toisiin jatkotutkimuksiin. Katson päivämäärää, joulukuun alussa. Ei onneksi mene sen pidempään. Saman verran kuin edellisiinkin tutkimuksiin mennessä. Vaikka ne sitä ihmettelikin silloin tutkimusta tehdessä miten minä sinne niin nopeasti pääsin kun normaalisti jono on paljon pidempi. Mutta miksi tämä kutsu on paljon isompaan  tutkimukseen kuin mitä oli lääkärin kanssa puhuttu?, ihmettelen samalla kun kerron miehelle mitä asiaa kirje koskee. Jotenkin tässä oli jo ehtinyt taas tuudittautua valheelliseen uskoon siitä että mitään ei ole vialla. Ihan niin kuin edelliselläkin kerralla kun ensimmäiset testit tulivat negatiivisina takaisin ja annoin jo itseni hengähtää helpotuksesta että eihän tässä mitään hätää ole. Ja sitten lähtikin iso pyörä pyörimään kun seuraavat olivatkin positiivisia. Vaikka kyllähän minä sen tiesin. Näkihän sen paljaalla silmälläkin että ei tässä kaikki kunnossa ole. Ja nyt aletaan jälleen odottaa. Merkataan päivä kalenteriin, katsotaan päivät milloin täytyy aloittaa jo tutkimukseen valmistautuminen ja tunnetaan miten pinna kiristyy päivä päivältä kun toivoo parasta ja pelkää pahinta. Mitä jos siellä tällä kertaa tuleekin huonoja uutisia. Todella huonoja. Vaikka edellisissä tutkimuksissa ne jo suljettiinkin pois. Onhan se nähty että meidän perheessä kaikki on mahdollista, myös se mahdoton.

"Mä laitan päivän työkalenteriin ylös", mies toteaa linjan toisessa päässä. Hän tietää jo että joutuu olemaan kotona sen päivän kun minä en saa ajaa autoa tutkimuksessa annettujen lääkkeiden takia. Onhan tämä käyty läpi jo kerran. Kyllä se tästä, päivä kerrallaan. Päivä kerrallaan.

keskiviikko 19. elokuuta 2015

Vuosipäivän hiljaisuus

"Pyhän Laurin kirkon rakentamisajankohtana pidetään..." kuulen oppaan selostavan hiljaa selkäni takana turisteille kirkon historiaa. Istun kirkon toisessa penkkirivistössä ajatuksissani ja katselen kuorin lasimaalausta. Vuosi sitten näihin aikoihin valmistauduimme lähtemään sairaalasta tytön leikkauksen jälkeen kotiin. Muistelen mielessäni onnellista tunnetta siitä että leikkaus ja sairaalassaolo on ohi. Ajatuksia paremmasta tulevaisuudesta. Ja pelkoa siitä mitä seuraavaksi tapahtuu. 

Katastrofi kerran vuoteen, niinhän tässä ollaan menty jo vuosia. Mitä seuraavaksi? Kuka seuraavaksi? Onko se mies? Mitä jos se olen minä? Mitä sitten tehtäisiin? Kuka veisi tyttöjä terapiaan? Miten tyttö selviytyisi siitä kun on juuri itsekin päässyt vasta jaloilleen, kuinka paljon hän taantuisi? Entä poitsu? Nyt kun vihdoin näyttää että hänelläkin on kaikki hyvin. Ja nuorinkin, hänkin tarvitsee äitiä. "Miksi?" huudan mielessäni Jumalalle. "Miksi meidän perhe?" Vastassa on vain hiljaisuus. Eikö tässä ole jo ihan tarpeeksi? Ei enempää, ole niin kiltti. Pyydän. 

Nousen hiljaa penkistä ja lähden kävelemään kohti aukiolevista ovista tulvivaa lämmintä aurinkoa. "Hei, hei", opas toivottaa minulle kun kävelen hänen ohitseen aurinkoon. Nyökkään hänelle ja jään odottamaan vastausta.

maanantai 13. heinäkuuta 2015

Oi autuus

"Mummo... mummo...", kuulen tyttöjen äänet jossain takavasemmalla. Tunnen auringon lämmittävän tummia vaatteitani puutarhakeinun nitistessä korvani juuressa. Tyrkkään kädellä keinuun lisää vauhtia ja nautin olostani. Ihanaa vain maata auringon paisteessa kun mummo höösää tyttöjen kanssa puutarhahommia. Voiko parempaa ollakaan? Olemme ajaneet lapsuusmaisemiini muutaman päivän vierailulle. Eikä mummola petä nytkään. Aurinko paistaa ja vihreä puutarha houkuttelee kaikkine syötävine kasveineen ja kukkaloistoineen. Juuri sellaisena muistan omatkin lapsuuden kesäni. Samanlaista kinastelua se on tytöillä täälläkin, mutta mummo jaksaa selittää ja setviä. Ja hemmotella tyttöjä.

"Äiti, äiti, katso miten ihana kukka!", nuorimmainen kirmaa ilosta hehkuen luokseni ja tyrkyttää tuoksuteltavaksi Petunian kukkaa. Kurkistan tyttöä silmien raosta ja totean että "Niin onkin". Nuorimmainen työntää kukan korvan taakse, keikistelee hetken edessäni ja hyppelee jatkamaan leikkejä. Tällä hetkellä minun on hyvä olla. Kesä.

tiistai 9. kesäkuuta 2015

Miksi, oi miksi?

"Nyt loppui, ihan tosissani, tytöt!", huudan pää punaisena pikku-wc:ssä. Oven toisella puolella tuntuu että on kolmas maailmansota menossa kun tytöt ottavat mittaa toisistaan. Kaikki sujui niin hyvin kunnes minun oli pakko lähteä hetkeksi paikalta. Tytöillä oli mukava leikki menossa ja ilmassa ei ollut mitään ongelmia. Minuutti siitä kun suljin oven perässäni se alkoi, ensin pientä kinastelua ja sitten tönimistä ja lopulta kumpikin tuntui olevan toistensa kurkussa kiinni. Miksi ihmeessä se alkaa aina kun minä olen jossain mistä en heti pääse lähtemään väliin? Silloin kun olen kädet märkinä tiskaamisesta tai juuri uunista otetusta pellillisestä ruokaa? Tai silloin kun olen puhumassa tärkeää puhelua uuden asiakkaan kanssa puhelimessa? Ja jos poistun huoneesta koko lauma kiljuvia tyttöjä seuraa perässä kuin hai laivaa eikä ota kuullakseenkaan pyyntöjäni poistua paikalta. Eikä ole poikkeus sekään että voisin jättää katsomaan vaikka hyvää videota, joku kuitenkin vetää herneet pikku nenäänsä siitä että toinen istuu väärällä tavalla tai on valinnut loppujen lopuksi väärän videon mitä ei kiinnostakaan katsoa. Tai vaikka sopisin että nyt se ruoka syödään nätisti loppuun ja jokainen keskittyy vain omaan lautaseensa eikä vilkuilekaan muita.

Yritän pinnistellä asiani loppuun niin nopeasti kuin mahdollista ja vedän housuja ylös toinen jalka jo matkalla tyttöjen väliin. Onko se ihmekään että illalla iltapuuhia hoidellessani istun pitkän ajan ihan rauhassa siellä wc:ssä, vain nauttien siitä että kukaan ei huuda oven toisella puolella kun tytöt ovat jo nukkumassa rauhassa omissa vuoteissaan. Pienet ne on nautinnot tälläkin äidillä. "Nyt riittää, sinä menet omaan huoneeseen ja sinä omaasi.", komennan tyttöjä. "On se ihme ettei edes vessassa saa käydä rauhassa ilman teidän tappelua." "Mut kun toi..." "Ei kun toi...", tytöt puolustelevat itseään. "Ei mitään väliä, nyt vauhtia kinttuihin". Ajan tyttöjä edelläni huoneisiinsa ja palaan itse wc:hen pesemään kädet ja vetämään pöntön. Iltaa odotellessa, ei kai tässä muuta.

tiistai 26. toukokuuta 2015

Päättyneet päivät

"Sulla on kyllä mukavat lapset", psykologi vielä huikkaa perään kun kävelen tytön verkostotapaamisesta hissille. "Mukavat, mutta raskaat", vastaan ironisesti hymyillen takaisin. Olo on lievästi sanottuna pöllämystynyt. Tyrmistynyt. Järkyttynyt. Yritän sulatella tapaamisen loppupuolella kuulemaani tietoa siitä että lastenpsykiatrinen irtisanoo tytön asiakassuhteen muutaman viikon päästä. Heidän mielestään tytön vointi on niin hyvä että ei ole syytä käydä siellä.

Ovatkohan he ollenkaan kuunnelleet mitä kuntouttava taho on tytöstä kertonut samassa palaverissa? Kykenee toimimaan aikuisen ohjauksessa, mutta suosittelevat vielä kuntoutuksen jatkamista eri  muodossa. Mutta ei siis kykene itsenäiseen toimintaan. Ja puhutaan 11-vuotiaasta tytöstä! Siinäkö se lastenpsykiatrisen raja menee, kun kykenee joten kuten selviämään elämästään autettuna niin todetaan että kyllä te nyt pärjäätte? Ja että terveyskeskuslääkärit hoitavat lääkinnän tämän jälkeen? Millä ihmeellä? Kun eihän sinne edes saa aikoja, saati että siellä olisi yhtään mitään tietoutta tai kokemusta tytön kaltaisista ongelmista ylipäätään! Ja tämän jälkeen loppuu sitten vammaistukikin  eikä tyttö saa enää erityisopetuspäätöstäkään koulunkäyntiin. Heitetään tyttö susille yläkouluun isoon luokkaan missä opettajat vaihtuvat jokaiselle tunnille. Eihän se siellä pärjää kun ei meinaa pärjätä nytkään pienessä luokassa!

Ja juuri kun olin päässyt siihen ajatukseen että nyt ovat hoitokontaktit kunnossa kaikilla lapsilla joudun uudelleen taistelemaan jokaisesta avun murusestakin tytölle. "Pääseehän tänne sitten uudestaan, ei kuulemma ole pitkäkään jono", niinhän se lääkäri oli sanonut. Ei paljoa lohduta. Miksei asiakkuutta olisi voinut jatkaa jollain kevyemmällä muodolla? Nyt joudumme  odottamaan sen puoli vuotta jos tarvitsemmekin apua tytölle. Puhelin alkaa pirisemään, mies soittaa minulle olevansa tulossa kotiin. "Et ikinä arvaa mitä minulle sanottiin", totean miehelle ja kuulen tiukkaa sadattelua luurin toisesta päästä. Tieto on todellinen pommi koko meidän perheelle ja se vaikuttaa ihan kaikkiin ja kaikkeen. Ei jaksaisi, ei sitten millään.

sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Pitkän päivän ilta

"Tuu, tuu, tupakkirulla, mistäs tiesit tänne tulla...", laulan tytölle tuutulaulua. Toisella korvalla kuulen miehen laulavan omaansa toiselle tytöistä. Kohta vaihto ja uudelleen sama laulu. Kolme kertaa joka ilta, aina kun se vain on mahdollista. Kun mies on matkoilla, minä laulan hänenkin laulunsa. Ja kun minä olen töissä mies laulaa minunkin.

Väsyttää. Raskas päivä takana. Aamusta saakka takkuamista tyttöjen kanssa. Tai mistäs minä sen tietäisin kun heräsin töiden jäljiltä vasta hetki ennen kuin ruoka oli valmista. Mutta ainakin ruuasta eteenpäin. Julmetun kokoinen raivari toisella tytöllä missä 8 hengen ruokapöytä sai kyytiä, lautaset lentelivät ja tauluista särkyivät lasit. Ja sen jälkeen syyllisyyden tunteet jolloin tyttö rukoili minua polvillaan tappamaan hänet tai hän tappaa itse itsensä. Oma kyvyttömyys ottaa tänään vastaan tytön raivaria tai ainakaan toimia niin kuin silloin pitäisi toimia. Miehelläkin niin suuri väsymys päällä että hän lähti jo heti syömisen jälkeen pihalle puhaltelemaan omia höyryjään ulos.

Raivarin jälkeen yhteistä tekemistä pihatöiden parissa, kannettiin urakalla kymmentä heittomottia klapia pinoon. Selkä märkänä ja tukka puupölyssä. Siitä kyllä riittää hommaa vielä pariksikin päiväksi. Tytöillä hyvä hetki keskenään kun yrittivät yhdessä kammeta kivenmurikkaa pienen kasan päältä suoraan omalle leikkipaikalleen. En kyllä tiedä miksi, mutta olipahan tekemistä ja saivatpahan harjoitella yhteistyötä samalla. Ja sitten veljenpojan syntymäpäivät. Suurta innostusta ja kierroksilla käymistä. Paljon herkkuja ja juoksemista ympäriinsä. Ja pienet kiukut siitä kun ei olisi saanutkaan sitä jäätelöä kun oltiin jo lähdössä kotiin. Mummo onneksi pelasti ja kauhoi jäätelöä mukeihin matkalle otettavaksi. Ei vaan jaksanut siitäkään olla tiukkana että ei kukaan muukaan sitä jätskiä olisi saanut.

Ja sitten vielä toisetkin raivarit kotiintultua päälle. Kun ei saa katsoa videota enää tänään kun pitää syödäkin ja käydä jopa saunassa. Ja sitten ei pitänyt enää minullakaan hermo vaan sanoin että jos kerran ei mikään kelpaa niin olkoon sitten. Tehkää mitä haluatte, mutta kannatte sitten itse vastuunkin siitä. Ja jos huomenna meinaatte ajoissa ehtiä kouluun niin muistakaa laittaa herätyskello soimaan. Se on nyt teidän vastuulla. Toinen tytöistä ryntäsi ulos tuulispäänä kiljuen ja karjuen mennessään. Ajattelin että kyllä se routa sieltä porsaan kotiin ajaa. On ajanut tähänkin asti. Kohta tulikin soitto ystävän äidiltä että täällä olisi yksi pieni kyynelehtivä tyttö pyytämässä junalippuun rahaa kun ei voi enää kotona asua. Ei kai siinä muuta kuin tyttöä hakemaan. Ei kuulemma haluakaan enää itse päättää mitä tehdään, kunhan vain huomenna pääsee kaverin synttäreille ja minä herätän aamulla että ehtii kouluun. Vaikeaa tämä elämä.

Onneksi loppuilta meni sentään hyvin. Ei tässä olisi enempää jaksanutkaan. Saan tuutulaulun loppuun ja suukotan tyttöä, "Hyvää yötä ja kauniita unia." "Herätäthän sä mut sitten aamulla?", tyttö vielä varmistelee minulta. "Herätän", vastaan tytölle ja nousen siirtymään seuraavaan huoneeseen ja seuraavaan tuutulauluun.

torstai 23. huhtikuuta 2015

Perhonen käsivarressa

Hieron peukalolla tummanpuhuvaa mustelmaa käsivarressani. Ihan kuin perhonen, kaksi peukalon kokoista ympyrää ihan vierekkäin koskettamassa toisiaan. Ja ylempänä lähellä olkapäätä sinisiä pieniä pisteitä, tähtiä vieri vieressä. Huomaakohan niitä kukaan? Miettiikö että mistä ne ovat tulleet? Kuinka moni osaa yhdistää ne sormien jättämiksi jäljiksi? Hävettää vähän. Luuleekohan joku että mies on retuuttanut minua kädestä? Ja on tulossa se vapaailtakin miehen kanssa, pitäisiköhän laittaa jotain pitkähihaista päälle?

Mietin tapahtunutta. Sitä kuinka istuin keittiön lattialla jalat harallaan ja puristin raivoavaa tyttöä sylissäni. Kuinka yritin saada villasukkia jalastani pois koska ne luistivat liikaa parketilla. Ja yritin käännellä tyttöä niin että tytön potkut eivät osuisi ahtaassa tilassa mihinkään mikä voisi mennä rikki. Ainakaan ei uuninluukkuun tai viinikaapin oveen mitkä ovat lasia. Kaappien ovilla ja laatikoilla ei nyt niin olisi väliä. Onneksi tyttö ei päässyt puremaan minua. Se olisi kyllä sattunut. Ei niitä mustelmiakaan silloin nähnyt. Vasta seuraavana päivänä niitä alkoi pompsahtelemaan sinne ja tänne. Ensin pieninä ja vaaleina, sitten pikkuhiljaa laajeten ja tummentuen. Hymähdän itsekseni, ensin hoidetaan tilanne alta pois ja sitten tarkastetaan vauriot. Ja mietitään jatkosuunnitelmat. Jep, pitkähihainen. Ehdottomasti.

perjantai 27. maaliskuuta 2015

Helpotuksen huokaus?

"Minä sitten alan selvittämään tätä tukiperheasiaa teille", perheneuvolan työntekijä toteaa meille käynnin lopuksi. Vilkaisen miestä noustessani ylös penkiltä ja mietin mitä hän mahtaa asiasta miettiä? Ajatus siitä että vihdoinkin saisimme säännöllisesti hengähdystaukoa tuntuu hyvältä. Ehkä kenties joka toinen viikonloppu? Se olisi jo ihan luksusta. Ja kuitenkin päässä pyörii myös niitä epäileviä ajatuksia. Mikä äiti tämä tämmöinen on joka ei edes omia lapsiaan jaksa? Olenko luovuttanut liian helpolla? Mitä vikaa minussa on kun haluan lapsistani eroon ja luovuttaa heidät muille? Ja entä se tukiperhe? Mistä löytyy sellainen perhe joka oikeasti kykenee ottamaan nämä tytöt vastaan? Kenellä vapaaehtoisella perheella olisi sellainen tausta ettei hyppääminen tähän kelkkaan tuntuisi samalta kuin kylmään avantoon hyppääminen? Kenellä olisi jo kokemusta erityislapsista? Kuka kestäisi sen että kuherruskuukauden jälkeen omassa kodissa olisi ehkä paikat hajalla ja oman perheen jäsenillä mustelmia? Kuka pystyisi sitoutumaan näihin tyttöihin ja meihin vuosikausiksi, niin ettei tytöille tulisi jälleen hylätyksi tulemisen kokemusta kun perhe toteaisi ettei enää jaksakaan? Jos itse en jaksa, niin miten sitten joku muu jaksaisi?

Miksi apua on niin vaikea ottaa vastaan? Miksi on vaikeaa myöntää ettei jaksa? Miksi se tekisi minusta huonomman vanhemman? Miksi pitää viimeiseen asti yrittää näyttää että kyllä tämä tästä, ei tässä ole mitään hätää? "Nähdään sitten muutaman viikon päästä", kättelen perhetyöntekijän. Autossa matkalla kotiin on aikaa käydä tätäkin asiaa taas lävitse.

torstai 12. maaliskuuta 2015

Meren tummat aallot

Tämä hetki ei poikkeuksellisesti tapahtunut tänään, vaan viime viikon tiistaina. Haluan vakuuttaa teille kaikille jo näin ennen tämän lukemista että olen ihan aikuisten oikeasti kunnossa. Tämä ei ole hätähuuto, eikä myöskään itsemurhaviesti. En aio vahingoittaa millään tavalla itseäni, enkä ketään muutakaan, rakastan elämää aivan liian paljon tehdäkseni jotain niin radikaalia. En myöskään ole masentunut, elämässäni on paljon hyvää ja myös näen sen hyvän ja pystyn kokemaan ja tuntemaan sen kaikki värit, olen vain lopen uupunut. Myönnän että tässä tekstissä uidaan syvissä vesissä, halusin silti jakaa sen kanssanne. Ehkä siitä on lohtua jollekin muulle kenen jalat eivät yllä pohjaan tällä hetkellä.
_ _ _ _ _ _ _ _

Istun yksin laivan buffetissa ja tuijotan ikkunasta aaltoilevaa tummaa merta. Koko maisema näkyy harmaan eri sävyissä, tummanharmaa vesi ja vaalean harmaa taivas.  Taustalla kuuluu muiden ruokailijoiden astioiden kilinää. Aallot eivät ole isoja, mutta laivan jäljiltä näkyy pieniä vaahtopäitä. Miltäköhän tuntuisi jos hyppäisi alas? Tuntisi kylmän veden kastelevan vaatteet. Lähtisiköhän siitä taju nopeasti? Ehtisikö katua? Vai painuisiko veden syvyyksiin samalla tavalla kuin elokuvissa, kädet levällään ja veden pintaa tuijottaen? Joutuisinko paniikkiin?

Mitä muita vaihtoehtoja minulla on? En pysty enää olemaan hyvä äiti, en antamaan lapsille sitä mitä he tarvitsevat. Ja en voi sitäkään tehdä että antaisin heidät pois, se olisi ihan kauheaa. Ei, sen kanssa en pystyisi elämään. Enkä voi vain lähteäkään, jättää heitä jälkeeni ja jatkaa elämää jossain muualla. Olisiko lasten helpompi ymmärtää että äiti on mennyt taivaaseen ja huolehtii heistä siellä ja joku muu, minua parempi huolehtisi heistä sitten täällä kun minä en siihen pystynyt? Ehkä se ei tuntuisi niin paljon hylkäämiseltä kuin se että antaisin heidät pois tai lähtisin itse. Tältäköhän siitä äidistä tuntui kuka silloin ajoi lapset kyydissään linja-auton keulaan? Tunsiko hänkin olevansa umpikujassa josta ei löydy tietä ulos? Olenko itse jo niin syvällä?

Mutta kun en halua! En halua tehdä sitä lapsille, enkä itsellenikään, haluan elää. Haluan että kaikki on taas niin kuin ennen. Haluan että kaikki on hyvin. Haluan taas jaksaa olla äiti, jaksaa hymyillä, jaksaa olla huutamatta, jaksaa tehdä kaikki ne asiat mitkä nyt jäävät tekemättä. Haluan että tytöillä on taas kaikki hyvin. Haluan että saadaan elää rauhassa. 

Vilkaisen kelloa, ehdin vielä käymään tax freessä ostamassa lupaamani tuliaiset. Huomasikohan kukaan? Yritän salaa pyyhkiä silmiä ja niistän nenäni. Tytöille kumirenksuja rannerenkaiden tekoon, poitsulle karkkipussi ja miehelle paljon mynthoneita. Ehkä sieltä löytyisi joku hyvä punkkukin kotiin vietäväksi. 

maanantai 2. maaliskuuta 2015

Fileitä ja putuja

"Mä en syö koska mulla on nälkä", tyttö kiljuu mennessään huoneeseensa ja paiskaa oven kiinni. "Lopeta jo", toinen tyttö huutaa hänen peräänsä sohvalta tuijottaen samalla kännykän näyttöä ja jotain ihme junapeliä jota on innostunut viime aikoina pelaamaan. Poitsu käy samalla pyörähtämässä keittiössä kysymässä mitä on ruokana ja toisella korvalla kuuntelen nuorinta leikkimässä omassa huoneessaan. 

Tuijotan pannulla paistuvia kalkkunan fileitä edessäni. Yritän olla ajattelematta mitään. Onko mun ihan pakko kestää? Mitä jos en kestäisikään? Mielessäni vilahtaa mielikuva dokumentista joka jossain vaiheessa tulee televisiosta. Siinä oman lapsensa omaishoitaja miettii miten lapsellensa käy jos hän ei jaksakaan. Mitä jos itse en enää jaksa? Kuinka lähellä ollaan taas sitä pistettä että niin kävisi. Henkisesti loppu. Sitä minä olen tällä hetkellä. Ehkä oli hyvä että viime vuonna en uskaltanut ajatella tästä vuodesta mitään hyvää, ei sitä ainakaan nyt alkuvuodesta ole näkynyt. Sitä hyvää. Päin vastoin, hullummaksi tämä elämä tuntuu vain menevän. Milloin tulee se hetki jolloin on aika luovuttaa? Mistä sen tietää että se on tullut? Päivä kerrallaan. Pakko jaksaa. Huomenna on uusi päivä. Ei tämä voi ikuisuuksiin kestää. 

"Haluisitko että mä olisin sun vauva?", toinen tyttö tulee viereeni kyhnyttämään. "En haluaisi." "Mutta mehän ollaan aina sun vauvoja", tyttö toteaa minulle uudelleen. "Niinhän te olette." "Putu, putu", tyttö pyytää minulta pusua. Ja minä annan. 

perjantai 13. helmikuuta 2015

Tyhjä sydän

"Miten meni koulussa? Huikkaan koulusta palaavalle tytölle. "Ihan hyvin", kuuluu tytön vastaus. Komennan tytön siivoamaan huonettaan ja lupaan sen jälkeen että hän saa palkkioksi mennä tabletille. Kohta kuulen oven käyvän uudelleen ja toinenkin tyttö ilmoittaa tulleensa kotiin. Siivoillessani itsekin paikkoja löydän alakerrasta punaisen paperisydämen täynnä toisen tytön kavereiden nimiä. Hymyilen itsekseni kun muistan että koulussa kaikki olivat saaneet askarrella sydämen itselleen mihin sitten kerättiin kavereiden nimiä kun oli halannut ensin kaveria. Kiva ajatus, positiivinen, ajattelen itsekseni.

Tytöt ryntäävät leikkimään kahdestaan toisen huoneeseen ja siirryn itse yläkertaan jatkamaan. Hetken päästä huomaan jotain keittiön pöydällä ja jään tuijottamaan sitä. En uskalla edes kysyä miksi? Tytön omasta halustako vaiko olosuhteiden pakosta? Tekee liian kipeää enkä voi tehdä muuta kuin ottaa varovasti käteeni toisen vaaleanpunaisen paperisydämen. Sydämen jossa on vain yksi halaus. Vain yksi nimi. Tytön oma. Tyhjä sydän.

torstai 29. tammikuuta 2015

Akvaariokaloja

"Mutta milloin sulla on aikaa? Sä vaan sanot ja sit et kuitenkaan vie mua sinne!", tyttö kiljuu vieressäni. Huomaan itsekin korottavani ääntä ja hermojen risahtelevan vaarallisen äänekkäästi. "Mitä mä jätän sitten väliin? Siskojen pianotunnin? Viikkosiivouksen? Työt?", huudan tytölle takaisin. "Mulla menee hermot koko tämän akvaariojutun kanssa. Vähän tulee jotain mitä sun pitää saada ja sitten muiden täytyy jättää omat jutut tekemättä jotta sinä pääset katsomaan kaloja kun muutkin on päässeet. Mä en voi sille mitään jos muitten perheillä on aikaa kuskata niiden lapsia sinne tänne kalojen perässä mutta mulla ei ole. Se on koulujuttu ja sä pystyt hoitamaan sen koulun kanssa, mun täytyy tehdä töitäkin." "Miksi sä sitten olet pomo? Eikö isi voi tehdä niitä sun puolesta?".

Niinpä, ai kun olisikin joku kuka tekisi puolet siitä mitä minä teen. Joku muu kuin mies joka kyllä hoitaa oman puoliskonsa meidän poppoossa. Mielessä jäytää kaikki tekemättömät asiat; työnantajailmoitusten huominen takaraja, yhteydenotot mihin pitäisi soittaa, ylipursuavat pyykkikorit ja viimeistelemättömät mainokset sekä lähettämättömät logot ja ne kaikki muutkin asiat mitkä lojuvat laatikossa nimeltä "sitten joskus kun on aikaa". Aikaa joka ei koskaan tule. Kunpa voisinkin käydä kahdeksasta neljään töissä, huolehtia vain siitä että hommat on suht koht hoidettu ilman huolta siitä että riittääkö sitä rahaa omaankin palkkaan. Ja viettää illat ja viikonloput kotona tehden vapaaehtoisia juttuja. Ei pakollisia terapioita, hoitoneuvotteluita, eikä varsinkaan kelan lomakkeiden täyttöä.

"Isi ei osaa tehdä mun töitä, ihan niin kuin mäkään en osaa tehdä isin töitä. Kuka sitten veisi sua terapiaan tai tulisi koululle kun sä tarvitset mua jos mä olisin töissä jossain muualla? Mutta mä haluan tehdä näin, viedä sut terapiaan ja kaikki muutkin asiat.", selitän nyt jo rauhallisena tytölle takaisin. Ja jätän sanomatta että eihän mulla ole vaihtoehtoja. Pysäköin auton kadun laitaan. "Menehän nyt, tuut sitten terapian jälkeen siihen missä aina nähdään.", laitan tytön matkaan suukon kera.

torstai 15. tammikuuta 2015

Elämä ei oo reiluu

"Mä haluun äiti et sä tuut mun kaa luokkaan", tyttö kietoo kätensä tiukemmin ympärilleni ja katsoo minuun anovin silmin kuulosuojaimet päässään kun seisomme luokan ovella. Kuulen ääneni selittävän miten en voi tulla mukaan koska minun pitää mennä tekemään töitä ja että tytöllä ei ole mitään hätää. Tyttö puristaa vieläkin tiukemmin minua, ei halua päästää irti. Mitä minun pitäisi tytölle oikein sanoa? Kuinka kauan voin jatkaa samalla linjalla ettei mitään hätää ole, vaikka oikeasti hätä on suuri? Kuinka kauan vielä? Montako aamua? Vielä yksi? Viikko? Kuukausia?

Olen juuri tullut vanhempainaamusta, missä on käsitelty luokalle tehtyä ilmapiiritutkimusta ja kertaan mielessäni sen tuloksia. Muutama oppilas ketkä eivät halua aamuisin lähteä kouluun, tyttö toisena heistä. Monta oppilasta kenen mielestä luokalla ei ole työrauhaa, tyttö jälleen yhtenä heistä. Ja 17 oppilasta ketkä ovat huomanneet luokalla kiusaamista. Aamu käytettiinkin tehokkaasti sen miettimiseen kuinka luokkaan saadaan työrauha ja miten kaikkia oppilaita tulisi kohdella oikeudenmukaisesti. Vaikka ilmaisin huoleni siitä että luokalla käytetään fyysistä väkivaltaa ja siihen samaan sotketaan muitakin koulun oppilaita, ei se ilmeisesti ollut kovinkaan tärkeä aihe muille vanhemmille. Saihan tutkimuksesta sen mielikuvan että melkein kaikkia oppilaita kiusataan tasapuolisesti. Se vain jäi näyttämättä että noista 17 oppilaasta 15 myöntää olevansa kiusaaja ja vain 2 on kertonut olevansa kiusattu. Melkein koko luokka kahta vastaan. Kukahan se toinen lapsi on? Olikohan hänen äitinsä paikalla tänään aamulla?

Katson tyttöä joka vieläkin puristaa käsiä ympärilleni. Kuinka oikeudenmukaista on se että joudun joka aamu käymään samat asiat itkuisen lapsen kanssa kouluun lähtemisestä? Kuinka reilua on se että joudun kuuntelemaan puhelimessa kun hysteerinen lapsi itkee toisessa päässä olevansa koulun  vessassa piilossa eikä uskalla tulla ulos? Kuinka reilua on se että joudun katsomaan potkuista tulleita mustelmia lapsen säärissä tai se kun joudun istumaan sairaalan päivystyksessä murtuneiden poskihampaiden ja luuhun asti auki olevan leuka-haavan kanssa? Entä kuristamisen jäljet kaulassa? Tai se kun käytän lasta röntgenissä kun hänet on pudotettu 1,5 metrin korkeudelta selälleen maahan tai lyöty kepillä sormeen niin että epäillään että se on murtunut? Entä kaikki huutamiset, haukkumiset, nimittelyt, valehtelut, tavaroiden penkomiset, tönimiset?

Erityisopettaja tulee paikalle ja lähtee työntämään vastaan haraavaa tyttöä edellään luokkaan. Yritän nopeasti laittaa vaatteet päälle ja poistua paikalta vielä kun pystyn vaikka mieli tekisi mennä hakemaan tyttö pois. Niinhän kunnon vanhemmat tekevät, tukevat koulua kaikessa. Kyyneleet tulevat vasta ala-aulassa. Elämä ei oo reiluu.

tiistai 13. tammikuuta 2015

Ihana aamu

"Heippa, hyvää koulupäivää!", mies huikkaa minulle kun kävelen ovesta ulos. Mikä ihana aamu, ajattelen mielessäni ajellessani koululle päin. Koska tällä kertaa se olen minä kenen aamulla täytyy ensimmäisenä lähteä hommiin, mies joutuu hoitelemaan aamun kotona minun sijastani. 

Ei huutoa, ei tappelua lääkkeistä, ei kellon vahtaamista, ei vaatteiden päälle auttamista, ei nalkuttamista aamupalan syömisestä eikä siitä että pelailu ei ole sallittua ennen kuin kaikki, paino sanalla kaikki, aamutoimet on tehty. Pieni kateuden häivä välähtää mielessäni, tätä se on joka aamu miehellä kuka normaalisti on jo poistunut talosta ennenkuin ensimmäinen lapsi edes ehtii päätään tyynystä nostaa. Onhan sitä yritystä ollut siihen että tytötkin itsenäisesti aamunsa hoitaisivat, mutta eihän siitä mitään ole tullut. Pakko se on ollut kulkea perässä ja hätyytellä heitä että ehtisivät ajoissa kouluun. 

Mutta tänään, rauhassa aamupala ja teetä, rauhassa laukun pakkaamista koulua varten ja lopulta ulos ovesta ihan silloin kun pitääkin kellon mukaan. Pienet ne on ilot tässäkin perheessä. Huomenna taas sitten normaaliaamu ja normaalimenot. Ehkä sitten ei se pääkään ole niin kireällä kun tämän aamun on saanut kerrankin ajatella vain itseään.