torstai 29. tammikuuta 2015

Akvaariokaloja

"Mutta milloin sulla on aikaa? Sä vaan sanot ja sit et kuitenkaan vie mua sinne!", tyttö kiljuu vieressäni. Huomaan itsekin korottavani ääntä ja hermojen risahtelevan vaarallisen äänekkäästi. "Mitä mä jätän sitten väliin? Siskojen pianotunnin? Viikkosiivouksen? Työt?", huudan tytölle takaisin. "Mulla menee hermot koko tämän akvaariojutun kanssa. Vähän tulee jotain mitä sun pitää saada ja sitten muiden täytyy jättää omat jutut tekemättä jotta sinä pääset katsomaan kaloja kun muutkin on päässeet. Mä en voi sille mitään jos muitten perheillä on aikaa kuskata niiden lapsia sinne tänne kalojen perässä mutta mulla ei ole. Se on koulujuttu ja sä pystyt hoitamaan sen koulun kanssa, mun täytyy tehdä töitäkin." "Miksi sä sitten olet pomo? Eikö isi voi tehdä niitä sun puolesta?".

Niinpä, ai kun olisikin joku kuka tekisi puolet siitä mitä minä teen. Joku muu kuin mies joka kyllä hoitaa oman puoliskonsa meidän poppoossa. Mielessä jäytää kaikki tekemättömät asiat; työnantajailmoitusten huominen takaraja, yhteydenotot mihin pitäisi soittaa, ylipursuavat pyykkikorit ja viimeistelemättömät mainokset sekä lähettämättömät logot ja ne kaikki muutkin asiat mitkä lojuvat laatikossa nimeltä "sitten joskus kun on aikaa". Aikaa joka ei koskaan tule. Kunpa voisinkin käydä kahdeksasta neljään töissä, huolehtia vain siitä että hommat on suht koht hoidettu ilman huolta siitä että riittääkö sitä rahaa omaankin palkkaan. Ja viettää illat ja viikonloput kotona tehden vapaaehtoisia juttuja. Ei pakollisia terapioita, hoitoneuvotteluita, eikä varsinkaan kelan lomakkeiden täyttöä.

"Isi ei osaa tehdä mun töitä, ihan niin kuin mäkään en osaa tehdä isin töitä. Kuka sitten veisi sua terapiaan tai tulisi koululle kun sä tarvitset mua jos mä olisin töissä jossain muualla? Mutta mä haluan tehdä näin, viedä sut terapiaan ja kaikki muutkin asiat.", selitän nyt jo rauhallisena tytölle takaisin. Ja jätän sanomatta että eihän mulla ole vaihtoehtoja. Pysäköin auton kadun laitaan. "Menehän nyt, tuut sitten terapian jälkeen siihen missä aina nähdään.", laitan tytön matkaan suukon kera.

torstai 15. tammikuuta 2015

Elämä ei oo reiluu

"Mä haluun äiti et sä tuut mun kaa luokkaan", tyttö kietoo kätensä tiukemmin ympärilleni ja katsoo minuun anovin silmin kuulosuojaimet päässään kun seisomme luokan ovella. Kuulen ääneni selittävän miten en voi tulla mukaan koska minun pitää mennä tekemään töitä ja että tytöllä ei ole mitään hätää. Tyttö puristaa vieläkin tiukemmin minua, ei halua päästää irti. Mitä minun pitäisi tytölle oikein sanoa? Kuinka kauan voin jatkaa samalla linjalla ettei mitään hätää ole, vaikka oikeasti hätä on suuri? Kuinka kauan vielä? Montako aamua? Vielä yksi? Viikko? Kuukausia?

Olen juuri tullut vanhempainaamusta, missä on käsitelty luokalle tehtyä ilmapiiritutkimusta ja kertaan mielessäni sen tuloksia. Muutama oppilas ketkä eivät halua aamuisin lähteä kouluun, tyttö toisena heistä. Monta oppilasta kenen mielestä luokalla ei ole työrauhaa, tyttö jälleen yhtenä heistä. Ja 17 oppilasta ketkä ovat huomanneet luokalla kiusaamista. Aamu käytettiinkin tehokkaasti sen miettimiseen kuinka luokkaan saadaan työrauha ja miten kaikkia oppilaita tulisi kohdella oikeudenmukaisesti. Vaikka ilmaisin huoleni siitä että luokalla käytetään fyysistä väkivaltaa ja siihen samaan sotketaan muitakin koulun oppilaita, ei se ilmeisesti ollut kovinkaan tärkeä aihe muille vanhemmille. Saihan tutkimuksesta sen mielikuvan että melkein kaikkia oppilaita kiusataan tasapuolisesti. Se vain jäi näyttämättä että noista 17 oppilaasta 15 myöntää olevansa kiusaaja ja vain 2 on kertonut olevansa kiusattu. Melkein koko luokka kahta vastaan. Kukahan se toinen lapsi on? Olikohan hänen äitinsä paikalla tänään aamulla?

Katson tyttöä joka vieläkin puristaa käsiä ympärilleni. Kuinka oikeudenmukaista on se että joudun joka aamu käymään samat asiat itkuisen lapsen kanssa kouluun lähtemisestä? Kuinka reilua on se että joudun kuuntelemaan puhelimessa kun hysteerinen lapsi itkee toisessa päässä olevansa koulun  vessassa piilossa eikä uskalla tulla ulos? Kuinka reilua on se että joudun katsomaan potkuista tulleita mustelmia lapsen säärissä tai se kun joudun istumaan sairaalan päivystyksessä murtuneiden poskihampaiden ja luuhun asti auki olevan leuka-haavan kanssa? Entä kuristamisen jäljet kaulassa? Tai se kun käytän lasta röntgenissä kun hänet on pudotettu 1,5 metrin korkeudelta selälleen maahan tai lyöty kepillä sormeen niin että epäillään että se on murtunut? Entä kaikki huutamiset, haukkumiset, nimittelyt, valehtelut, tavaroiden penkomiset, tönimiset?

Erityisopettaja tulee paikalle ja lähtee työntämään vastaan haraavaa tyttöä edellään luokkaan. Yritän nopeasti laittaa vaatteet päälle ja poistua paikalta vielä kun pystyn vaikka mieli tekisi mennä hakemaan tyttö pois. Niinhän kunnon vanhemmat tekevät, tukevat koulua kaikessa. Kyyneleet tulevat vasta ala-aulassa. Elämä ei oo reiluu.

tiistai 13. tammikuuta 2015

Ihana aamu

"Heippa, hyvää koulupäivää!", mies huikkaa minulle kun kävelen ovesta ulos. Mikä ihana aamu, ajattelen mielessäni ajellessani koululle päin. Koska tällä kertaa se olen minä kenen aamulla täytyy ensimmäisenä lähteä hommiin, mies joutuu hoitelemaan aamun kotona minun sijastani. 

Ei huutoa, ei tappelua lääkkeistä, ei kellon vahtaamista, ei vaatteiden päälle auttamista, ei nalkuttamista aamupalan syömisestä eikä siitä että pelailu ei ole sallittua ennen kuin kaikki, paino sanalla kaikki, aamutoimet on tehty. Pieni kateuden häivä välähtää mielessäni, tätä se on joka aamu miehellä kuka normaalisti on jo poistunut talosta ennenkuin ensimmäinen lapsi edes ehtii päätään tyynystä nostaa. Onhan sitä yritystä ollut siihen että tytötkin itsenäisesti aamunsa hoitaisivat, mutta eihän siitä mitään ole tullut. Pakko se on ollut kulkea perässä ja hätyytellä heitä että ehtisivät ajoissa kouluun. 

Mutta tänään, rauhassa aamupala ja teetä, rauhassa laukun pakkaamista koulua varten ja lopulta ulos ovesta ihan silloin kun pitääkin kellon mukaan. Pienet ne on ilot tässäkin perheessä. Huomenna taas sitten normaaliaamu ja normaalimenot. Ehkä sitten ei se pääkään ole niin kireällä kun tämän aamun on saanut kerrankin ajatella vain itseään.