Katastrofi kerran vuoteen, niinhän tässä ollaan menty jo vuosia. Mitä seuraavaksi? Kuka seuraavaksi? Onko se mies? Mitä jos se olen minä? Mitä sitten tehtäisiin? Kuka veisi tyttöjä terapiaan? Miten tyttö selviytyisi siitä kun on juuri itsekin päässyt vasta jaloilleen, kuinka paljon hän taantuisi? Entä poitsu? Nyt kun vihdoin näyttää että hänelläkin on kaikki hyvin. Ja nuorinkin, hänkin tarvitsee äitiä. "Miksi?" huudan mielessäni Jumalalle. "Miksi meidän perhe?" Vastassa on vain hiljaisuus. Eikö tässä ole jo ihan tarpeeksi? Ei enempää, ole niin kiltti. Pyydän.
Nousen hiljaa penkistä ja lähden kävelemään kohti aukiolevista ovista tulvivaa lämmintä aurinkoa. "Hei, hei", opas toivottaa minulle kun kävelen hänen ohitseen aurinkoon. Nyökkään hänelle ja jään odottamaan vastausta.
