torstai 16. lokakuuta 2014

Huono äiti

Makaan hereillä sängyllä pimeässä ja kuuntelen vieressäni makaavan tytön hiljaista tuhinaa. Nuorimmainenkin kahisuttelee lakanoita ja kääntää unissaan kylkeään toisella puolella huonetta. Mikä siinä on että toiset ihmiset vain saavat olon tuntumaan niin syylliseltä? Huonolta äidiltä. Siltä että se mitä minä teen ei riitä, että toiset osaisivat paremmin, olisivat parempia äitejä lapsilleni. Huutaisivat vähemmin, hoitaisivat paremmin, osaisivat pyörittää pullia niin kuin niitä kuuluu pyöritellä leivottaessa, pyörittää niitä käsi kuppina pöytää vasten. Kyllähän minä itsekin tiedän kuinka keskinkertainen olen, monesti huonokin. Menetän hermoni nopeasti, en osaa toimia niin johdonmukaisesti kuin pitäisi, liian usein kuljen päiväni kuin unessa väsymyksen takia. Ja ruoka jota teen, kyllähän sillä elää mutta ei sitä gourmeeksi voi sanoa hyvällä tahdollakaan. Ja huudan, huudan niin paljon että itseänikin inhottaa. Mutta eikö se riitä että rakastan? Rakastan enemmän kuin elämää näitä lapsiani. Kerron joka päivä sen heille. Ja monta kertaa. Halaan, silittelen ja suukotan. Pyydän anteeksi kun suutun. Kannustan ja kuskaan. Käyn terapioissa ja olen läsnä palavereissa. Ja silti saan kuulla miten vahingollinen minä olen. Kerta toisensa jälkeen. Huono äiti.

Korjaan peiton paremmin tytön päälle. Varovasti ettei hän herää. "Huomenna, huomenna olen parempi äiti", kuiskaan hänelle. Ainakin lupaan yrittää.