tiistai 28. huhtikuuta 2020

Romahdus

Ja sitten tulee se päivä ettei enää jaksakaan. Kun vieras ihminen lapsen kouluterveyden vastaanotossa kysyy että mitä sinulle kuuluu ja purskahdat itkuun jota et saa lopetettua. Tyttö katsoo vieressä ihmeissään että mitä nyt tapahtuu. Ja ehkä se on ihan hyvä että tapahtuukin. Lähete eteenpäin, keskusteluja, uusia keskusteluja ja paikkoja, uusia lääkäreitä ja hoitajia. Tällä kertaa minua varten. Ja lopulta diagnoosi. Syvä uupumus ja keskivaikea masennus. Ehkä se oli ihan odotettavissa kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Mitä nyt sitten? Elämä jatkuu niin kuin tähänkin asti. Mutta lääkkeiden voimalla. Pitäisi kuulemma etsiä terapeutti, mutta kun ei jaksa. Onhan tässä aikaa. Lääkärin lausunto on puoli vuotta voimassa ja siitä on vielä kaksi kuukautta jäljellä. Mikään ei sinällään ole muuttunut. Elämä on ihan samanlaista kuin ennenkin. Samalla tavalla aamulla herätys, sitten töitä, tai pitäisi tehdä töitä, sitten tyttöjen koulua, ruuanlaittoa ja iltapuuhat. Samalla tavalla keskustelut lääkäreiden ja muiden kanssa kuin ennenkin. Selvittelyä siitä onko nyt ihan pakko tehdä tämä koulujuttu vai onko se opettaja sanonut että tätä ei tarvitse tehdä vaikka se siellä opettajan viestissä lukeekin. Lopulta nukkumaan, onneksi uni tulee heti. Ja seuraavana päivänä samat tehtävät ja samat taistelut. Uudelleen ja uudelleen. Onneksi on lääkkeet. Päivä kerrallaan.