sunnuntai 27. heinäkuuta 2014

Odotuksen tuskaa

Vilkaisen kännykkää, ei puheluja. Minä joka olen aina inhonnut puhelin kädessä kulkemista ja pitänyt viimeiset kymmenen vuotta sitä äänettömällä, olen kulkenut jo kohta puoli vuotta puhelin kädessä ja soittoääni täysillä. Joka kerran kun puhelin soi säpsähdän pelosta. Mitä on tapahtunut? Onko kaikki kunnossa? Joko nyt tulee tietoa leikkauspäivästä? Päivästä toiseen tuijotan puhelinta kädessäni, varmistan uudelleen ja uudelleen että ääni ei vahingossakaan ole hiljaisella tai värinät poissa päältä. Tyynyn alle on jo painunut puhelimen kokoinen kolo mihin sen saa niin helposti sujautettua nukkumaan mennessä.

Ja odotus jatkuu. Pelko piinaa sisintä, ajatukset harhailevat jatkuvasti ajatukseen "mitä jos?". Asiaan mitä ei uskalla edes yön pitkinä valvottuina tunteina ajatella loppuun. Ja väsyttää. Huomaan vetäytyväni pois kaikesta; töistä, ystävistä, muusta maailmasta. En jaksa antaa itsestäni enää kenellekään, säästän voimiani enkä tiedä edes että mitä varten.

Ja elokuun alku lähestyy vääjäämättä. Miten väärässä olinkaan kun ajattelin että on parempi kun leikkaus on vasta loppukesästä. Että saamme viettää normaalin kesän sitä ennen. Tehdä kaikkia niitä asioita mitä kesällä kaikki normaalit ihmiset tekevät. Ja mihin tämä kesä on mennyt? Kohtauksesta toiseen elämiseen. Lääkäreiden kanssa keskustelemiseen. Lääkeannosten sumplimiseen edestakaisin. Sen katsomiseen kun tyttö henkisesti kuihtuu silmiemme edessä.

Luin jostain että kun lapsi sairastuu elämä jää tauolle. Niinkö mekin sitten toteamme kun tämä on ohi? Että meidän elämä jatkuu helmikuusta? Jatkuuhan se?

torstai 3. heinäkuuta 2014

Ihana hiljaisuus

Istun työtuolissani ja kuuntelen. Ei mitään. Muutama pieni kahahdus välillä yläkerrasta miehen siellä liikkuessa, mutta muuten aivan hiljaista. Kotona vain me kaksi. Koko viikon jatkunutta rauhaa, pieni reissu kahdestaan alkuviikosta ja sitten vain kotona olemista. Töitä tietysti välillä, mutta muuten ei mitään väliä sillä mihin aikaan herään, milloin syön tai mihin aikaan ajattelin mennä nukkumaan.

Tälläistäkö se olisikin. Elämä ilman lapsia? Kuinkakohan kauan tätä jaksaisi ennenkuin tulisi liian ikävä? Viikon? Kaksi? Kuukausia? Milloinkohan viimeeksi ollaan oltu näin kauan kahdestaan? Ei varmaan koskaan. Ei se niin helppoa ole saada kaikkia lapsia jonnekin muualle edes viikonlopuksi. Kyllähän me tämän tarpeessa oltiinkin. Ja ansaittukin tämä. Takana vaikea alkuvuosi ja edessä vielä vaikeampi syksy, joten hyvä että saatiin hieman hengähtää. Huomenna se sitten loppuu, nuorimmainen palaa ensimmäisenä kotiin mummola-reissulta. Ja parin päivän päästä tytöt. Poitsu onkin sitten poissa vielä ensi viikon. Ulkona paistaa vielä aurinko. Pitäisiköhän sitä lähteä vielä terassille miehen kanssa?