Etsiessäni valokuvaa tietokoneen syövereistä jään selaamaan kuvia menneiltä vuosilta. Tytöt pieninä vappupallojen kanssa naamat loistaen ilosta. Koko perhe leikkipuistossa ja muumilaivalla. Videoita kevätjuhlista ja harrastuksista. Minä nuorena, kauniina ja iloisena. Kymmeniä kilojakin vähemmän kuin nyt. Ei se mitään, elettyä elämää.
Mitä tuolle kuvien naiselle oikein on tapahtunut? Eihän siitä ole aikaa kuin kymmenen vuotta ja kuvien nainen näyttää nyt kaksikymmentä vuotta vanhemmalta kuin kymmenen vuotta oikeuttaisi. Surulliset silmät, väsynyt katse. Kaikki rypyt ja eloton iho. Ei ihme että tunnen olevani välillä hukassa.
Mies yrittää valaa uskoa minuun. Kertoo miten rakastaa ja miten ei välitä vaikka näyttäisin miltä. Muistuttaa menneistä vuosista ja niiden raskaudesta. Ja kyllähän minä uskonkin, ei sillä. Mutta silti. Onhan se turhamaista, mutta kyllä sitä silti haluaisi näyttää edes ikäiseltään eikä kulahtaneelta pubiruusulta. Miten kaikki muut sen tekevät? Enhän mä suinkaan ole ainoa erityislasten äiti tai kenellä on raskasta? Miksi minulle on käynyt näin?
