Kalpeat lakanat

"Äiti, mä en kestä enää, äiti anna edes vähän vettä, edes ihan pieni huikka, mä en haluu enää olla sairas", tyttö vaikertaa sohvalla kalpeana ja surkean näköisenä. Puolitoista viikkoa sitä on jo talossa ollut ja nyt on tytön vuoro viimeisenä perheestä olla sairas.

Tuntuu oudolta katsella tyttöä joka makaa rauhallisena sohvalla. Ihan kuin paikalla olisi normaalilapsi joka ei edes ole sairas. Ainoastaan poskien kalpeus paljastaa sen että ei tässä ihan terveenä maata. Poissa on kova ääni, riehakkuus, vauhti ja meno jotka normaalisti määrittävät tytön olemusta hyvinkin pitkälle. Muistelen poitsua joka pienenä ollessaan oli todella sairas, mutta vasta viides lääkäri otti meidät tosissaan ja määräsi otettavaksi crp:n. Sitten lähdettiinkin vauhdilla Jorvin sairaalaan osastolle, viikoksi. Taisi poitsu silloin lääkärin silmiin näytti ihan normaalilta terveeltä lapselta kun hän rauhassa istui tuolilla. Eihän lääkäri voinut sitä tietää että terveenä ollessaan poika ei olisi istunut paikallaan minuuttia pidempään, vaikka minä sitä kuinka yritin selittää että kyllä tämä on ihan jotain muuta kuin pientä flunssaa. Olisipa hän kuunnellut minua, oltaisiin päästy niin paljon helpommalla silloin. Ja monta kertaa sen jälkeenkin. Niinkuin silloin kun poitsulta ja tytöltä on ranne ollut murtuneena ja kumpikin käytti kättänsä kuin mitään ei olisi ollut. Vaikea selittää lääkärille että usko nyt, tämä lapsi ei nyt käyttäydy normaalisti kun kaikki kuitenkin näyttää ihan tavalliselta ja terveeltä.

Onneksi nyt kyseessä on kuitenkin vain oksennustauti. Pari tuntia vielä ja kyllä se tyttökin varmasti jo vauhtiin pääsee. Häntä ei todellakaan ole luotu sohvalla makailemaan. "Odota vähän, mä haen sitä vettä niin saat ottaa ihan pienen lusikallisen että pysyy sisällä", lohdutan tyttöä. "Kyllä se tästä vielä helpottaa."

Arjen huumoria ja vääriä syytöksiä

"Noh, kumpi teistä oikein laittoi pesukoneen päälle?", tenttaan edessäni seisovia tyttöjä kun katselen pesukoneessa pyöriviä vaatteita. Kaksi silmäparia katsoo minuun pyöreinä takaisin, "Ei me oo mitään tehty," vastaus tulee kuin tykin suusta ammuttuna molemmista suista. Tivaan asiaa uudelleen tytöiltä, kotona ei ole muita kuin minä ja he ja tuossa se pesukone kuitenkin pyörii. Ja minä se en ole ollut. Raavin päätäni ja kävelen olohuoneeseen. Ei ketään. Makuuhuoneessa ei ketään. Tulin itse juuri alakerrasta ylös ja en ole kuullut että ovikaan olisi kolahtanut. Pienen hetken päässäni mietin jo kotikummituksia, josko ne olisivat olleet asialla? Käännyn kuitenkin vielä kerran tyttöjen puoleen ja tähdennän että en oikeasti ole vihainen heille, tahdon oikeasti vain tietää miten pesukone on mennyt päälle. Siinä on oikea lämpötila, ohjelma ja kaikki. Eihän tämä nyt ole tottakaan, kävelen ympäri taloa ja päädyn jälleen tuijottamaan pesukoneen näyttöä. Voisiko se olla mahdollista? Ei kai? Alan epäillä tietäväni syyllisen.

"Hei Rakas, sattuuko meidän pesukone olemaan ajastettavaa mallia?", kysyn mieheltä kun hän vihdoin vastaa puhelimeen."Juu, on se.", mies vastaa. "Satuitko laittamaan sen päälle tänä aamuna ennen kuin lähdit töihin?", tivaan tällä kertaa häneltä jatkoa. "Juu, laitoin kun ajattelin että pääsen sitten heti ripustamaan vaatteet ja heittämään uuden koneellisen päälle kun tulen töistä." En voi naurulle mitään ja kerron miehelle miten olen kävellyt ympäri taloa ja raapinut päätäni pesukoneen takia. Eihän se kone ole meillä ollutkaan kuin yli 7 vuotta ja koko aikana en ole tällaista asiaa siitä tiennyt. Parempi mennä pyytämään anteeksi tytöiltä, tällä kertaa syyttävä sormi olikin väärässä.